Lomalla on hyvä olla!

Tätä kirjoittaessani on aika kosmopoliitti olo 😊 Aloitin kirjoittamisen Honolulusta lähdettyämme jossain Tyynen valtameren yläpuolella 10 200 m korkeudessa, jatkoin junassa matkalla New Yorkista Harrisburgiin ja lopettelen kotona. 

Olin siis lomalla vajaan viikon. Tosin mieheni ystävällisesti huomautti, että lomalla mistä. No hyvänen aika, lomalla arkiolemisesta tietysti! Lomallehan ei sitäpaitsi mitään varsinaista syytä edes tarvita, eihän?

Waikiki-beach

Puolisoni opintoihin kuuluu noin kahden viikon jakso tutustumassa joihinkin tukikohtiin. Puolet porukasta lähti Hawajille ja toinen puoli Floridaan. Puolisoiden panosta miehensä tukena aliarvioidaan todella rankasti, sillä me vaimot (ja yksi mies) jouduimme maksamaan ihan itse lentomme Honoluluun! Kaikkiaan meitä puolisoita lähti tuohon kaukaiseen saariryhmään kymmenkunta ja saman verran lähtijöitä oli käsittääkseni myös Floridaan. Erityisesti Hawajin osalta ymmärrän lähtijöiden vähyyden. Ensinnäkin matka on tolkuttoman pitkä! Täältä ei-ihan-itärannikolta pääsee Honoluluun lyhimmilläänkin noin 15 tunnissa, mikä edellyttää ainakin yhtä vaihtoa ja lisäksi vielä vähintään parin tunnin automatkaa tuohon päälle. Lasten kanssa ei siis välttämättä mikään optimaalinen matka. Myöskään hinta ei houkuttele lähtemään. Itse sain lippuni noin 700 eurolla, mikä oli halvimmasta päästä! (Teinkin kyllä työtä löytääkseni hyvän hinnan yhdistettynä kohtuulliseen matka-aikaan varmaan vähintään kaksi päivää.) Keskimäärin lipusta oli maksettu 900 € ja kalleimmat liput, joista kuulin, maksoivat 1200. Kalliimmalla hinnalla ei edes saanut yhtään parempaa yhteyttä. Kun kohde on kaukana, se on kaukana. Hyvänä ja uhrautuvana vaimona kuitenkin päätin lähteä mukaan. Hauskaahan se ei suinkaan ollut, ei tietenkään!, sillä miehemme opiskelivat kaiket päivät ja me vaimot jouduimme omatoimisesti keksimään itsellemme jotain ajankulua. Mutta kun on joskus mennyt lupaamaan myötä- ja vastamäessä, niin sen mukaan sitten mentiin. 

Etukäteisodotukseni olivat todella korkeat. Pidetäänhän Hawajia paratiisina, joka on lähestulkoon kaikkien kaukainen unelma ja eläkepäivien haave, mutta jonne tuskin koskaan suomalainen - tai moni muukaan - tulee lähteneeksi. Tai no, lähtee sinne aika moni, sillä saarilla vierailee vuosittain 10 miljoonaa turistia. Mutta siis joka tapauksessa odotin innolla matkaa, varsinkin kun useat paikalliset Hawajilla muutamia vuosia asuneet ystäväni kehuivat paikkaa vuolaasti ja jakoivat roppakaupalla vinkkejä viikon reissulle. Majoituksemme oli hyvätasoisessa Hiltonin lomakylässä, joka sijaitsi kävelymatkan päässä kuuluisasta Waikikin rannasta. Hotellikompleksissa oli kauppoja, ravintoloita, uima-altaita, hääkappeli ja melkein mitä vain, mitä mieleen juolahtaa. Halutessaan todellinen turisti voisi viettää koko loman poistumatta kertaakaan hotellista. 

Itse Waikikin alue tai (Honolulun kaupunki, paikallisten puheista ei käynyt ihan selväksi, mihin raja vedetään) oli hienoinen pettymys. Koko alue oli kuin valtava Benidorm kyllästettynä amerikkalaisella kulttuurilla (lue: hampurilaisilla) ja järkyttävän korkealla hintatasolla. Koko ranta on täynnä valtavia hotellirakennuksia toinen toisensa perään. Kauppakadulta löytyy henkkamaukan lisäksi Dior, Jimmy Choo, Chanel ja muut perinteiset rantamerkit 😁, joten jos ei koko päivää jaksa maata rannalla, voi aina kuljeskella ostoksilla. Varsinainen rannalla makoilu ei ole koskaan ollut ihan oma juttuni ja kun ei tuo shoppailukaan oikein nappaa, niin keksin sitten kaikenlaista muuta tekemistä. Kävin muiden rouvien kanssa eläintarhassa (aika pieni, enemmän lapsille sopivan kokoinen), 

valasristeilyllä (ei ne hyppineetkään laivan ympärillä laumoina niin kuin mainoksissa) ja muuten vaan kävelemässä ympäriinsä. Eläintarhassa oli upeita lintuja ja ihanan vehreä ympäristö. Kaiken kaikkiaan värit ja vehreys oli saarella ehkä parasta! Vuorten ansiosta saarella sataa melko säännöllisesti, joten luonto pysyy trooppisen vihreänä läpi vuoden. 

Yhden päivän vietin rannalla ja sen seurauksena onnistuin polttamaan selkäni ensimmäistä kertaa elämässäni! Ehkä tuulinen päivä hämäsi minut kuvittelemaan, ettei se rasvaus nyt niiiin tärkeää ole.  

Totesin myös jälleen kerran, että olen ehdottomasti meri-ihminen! En välttämättä kaipaa yksinpurjehdusta valtamerellä, mutta meren äärellä oleminen, sen näkeminen, aaltojen äänien kuuleminen ja suolan haistaminen on ihan parasta! Ja kun Pennsylvanian takamailla ei ole lähettyvillä edes jokia, oli ison rannattoman meren näkeminen mannaa sielulle. 

Mutta Waikiki oli siis odotuksiini nähden jossain määrin riman alitus. Kaupungin edustan (ja itse asiassa koko Oahun saaren) hiekkarannat olivat kohtuullisen pieniä. Ihan riittävän kokoisia kyllä, ja kun niitä oli koko ajan, niin kyllä jokaiselle oma länttinsä rannalta löytyi! Mutta jotenkin odotin niistäkin jotain isompaa. 

Kävimme yhtenä iltana kiipeämässä läheiselle Diamond Headin tulivuorelle, joka on yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä Oahulla. Kiipeämistä oli opaskirjoissa ja nettiteksteissä varoiteltu rankaksi, paikoitellen erittäin jyrkäksi ja matkaan (2 mailia edestakaisin eli noin 3,6 km) kehotettiin varaamaan aikaa pari tuntia. Mukaan tietysti juomapullo, taskulamppu, ensiaputarvikkeet ja viesti läheisille että on tullut lähdettyä niinkin eksoottiselle erämaaretkelle. 

Ajaa hurautimme taksilla kiipeämisreitin aloituspaikkaan yhdessä israelilaisen pariskunnan ja uusiseelantilaisen miehen kanssa. Olimme kaikki selvästi vajaasti varustautuneita, mutta siitä huolimatta lähdimme reippaasti kiipeämään! Reitti alkoi asfaltoituna kävelytienä, muuttui nopeasti epätasaiseksi poluksi, joka kiemurteli tulivuoren rinnettä ylöspäin ja paikoitellen reitillä todellakin oli lähes pystysuoria rappusia ja jopa yksi tunneli! Huipulle saavuimme vielä oikein hyväkuntoisina. Ihastelimme maisemia, otimme valokuvia ja naureskelimme teinityttöjen vaellusmuodille (urheilutrikoot, napapaita, yökerhoon sopiva meikki ja kimalteleva pikkulaukku).

Varttitunnin tasoittelun jälkeen lähdimme suuntaamaan takaisin lähtöpaikkaan. Alaspäin matka taittui jonkin verran ripeämmin, vaikka minkäänlaista kiirettä emme pitäneetkään. Perillä lähtöpaikassa totesimme, että pysähdyksineen olimme käyttäneet matkaan hieman vajaan tunnin. Ja selvisimme myös oikein hienosti ilman eväitä. Voi olla, että keskiverto amerikkalaiseen verrattuna kuntomme ja patikointikykymme oli ehkä hieman parempi, mutta kyllä sinne ihan normaalikuntoisetkin ihmiset hyvin tuntuivat pääsevän. Maisemat olivat kyllä oikein hienot, se täytyy myöntää! 

Osallistuimme myös ns pakolliseen Luau-juhlaan naapurihotellissa. Näimme hula-tanssia (sisältäen sen opetuksen), katsoimme kauhusta kankeina, kun mies kiipesi korkealle palmupuuhun, seurasimme erilaisia polynesian saarten tanssiesityksiä, jännitimme tulitanssijan suoritusta, söimme perinteisen hawajilaisen illallisen ja vietimmme kaikkineen ihan hauskan illan. Tämä lienee se Hawajin kävijöiden pakollinen turistiohjelma. 

Asennetta USS Missourilla

Perjantaina oli vuorossa opiskelijoiden turistiosuus, johon myös me puolisot pääsimme mukaan. Kävimme - tietenkin - Pearl Harbourissa, jossa saimme opastetun kierroksen taistelulaiva Missourilla. Tämä kyseinen laiva on samainen, jonka kannella on aikanaan allekirjoitettu sopimus, jolla Japani antautui toisessa maailmansodassa ja jota voidaan pitää myös maailmansodan loppumisen merkkipaaluna. Laiva oli iso, se oli harmaa, kuten nuo sotalaivat  (pahoittelen mahdollista väärää termistöä) tuppaavat olemaan, ja siellä oli tykkejä ja kovin runsaasti majoitustiloja, jotka tosin eivät ehkä vastaa ihan Karibian-risteilyjen hyttejä. Tosin mistäs minä sen tiedän, kun en ole sellaisella ollut! Luonnollisesti Pearl Harbourilla on Yhdysvalloille valtava merkitys. Onhan se syy, miksi USA lopulta liittyi toiseen maailmansotaan ja toisaalta siihen liittyy myös vahvasti maailmansodan päättyminen. 

Mutta tällaisena erittäin pätevänä sota-asiantuntijana parhaiten mieleeni koko retkeltä jäi se, että viereinen meressä oleva Arizona-muistomerkki on varsinainen ympäristökatastrofi! Muistomerkki itsessään on ikäänkuin lautta tai rakennelma,  joka on rakennettu suoraan japanilaisten upottaman ja merenpohjassa miehistöineen edelleen makaavan taistelulaiva Arizonan uppoamispaikan päälle. Uponnut laiva on jätetty niille sijoilleen ja siitä valuu edelleen mereen valtavat määrät öljyä, koska tankkeja ei ole koskaan jostain syystä tyhjennetty. Olen siis nyt sivistynyt Pearl Harbourin suhteen muutenkin kuin pelkän elokuvan verran. Jostain syystä amerikkalaiset kuvittelevat, että koko maailma tuntee jokaisen yksityiskohdan kaikista taisteluista, mihin he ovat ikinä osallistuneet. Sain hieman järkyttyneen katseen meidän retkellämme mukana olevalta rouvalta (okei, hänen puolisonsa on käsittääkseni merivoimissa), kun kysyin, miksi muistomerkin nimi on Arizona. 

Lauantaille olimme vuokranneet auton, jotta pääsisimme näkemään saaresta sen kuuluisaa kauneutta. Oahun saari on pieni, kiersimme lähes koko saaren ('alas' tullessa oikaisimme sisämaan kautta, joten ihan täyttä kierrosta ei tullut) ja matkamittariin kertyi vain noin 160 km. Amerikan mantereella moinen matka olisi lähinnä vitsi. 

Tie kulki ihan rantaa pitkin, joten rantamaisemia sai ihailla lähes koko matkan. Pysähtelimme välillä pienten poukamien kohdalle tai jos aallot näyttivät eritysen massiivisille. Hyvän rannan tunnisti helposti siitä, että kadun varret olivat täynnä pysäköityjä autoja, joista purettiin surffilautoja ja sukellusvarusteita. Ja rantoja siis todellakin riitti! Oahun saari on rantojen lisäksi enimmäkseen vuoristoa. Laidoilla on kapeahko kaistale tasaista, joka on otettu tehokkaasti hyötykäyttöön, mutta valtaosin maisemaa värittävät vahvasti poimuttuneet jyrkkärinteiset vuoret. Valokuva ei valitettavasti pysty toistamaan rinteiden upeita värejä ja varjoja, mutta livenä nähtynä ne olivat kyllä todella vaikuttavat. 

Törmäsimme myös ranchille, jonka alueella on kuvattu mm Lost ja Jurassic Parc. Olimme jo varaamassa meille 90 minuutin elokuvakierrosta, mutta kun seuraavan kierroksen alkuun olisi ollut lähes pari tuntia aikaa, niin emme sitten jääneetkään jonottamaan, vaan lähdimme jatkamaan matkaa. Ja tuskin olisimme oikeita Raptoreja nähneetkään.... Vaikka eihän sitä koskaan tiedä!

Kävimme myös upeassa paikassa, joka on varsinaisesti monikulttuurinen hautausmaa, mutta joka kauneutensa vuoksi on myös tärkeä nähtävyys. Kieltämättä paikassa oli itämaisten uskontojen rauhallinen tunnelma ja ympäröivä luonto toi siihen oman 'taivaallisen' lisänsä.

Satuimme tapaamaan siellä myös lähestulkoon naapurimme eli pariskunnan naapuriosavaltiosta Ohiosta. Olemme huomanneet useasti, että ensinnäkin tietysti amerikkalaiset ovat todella avoimia ja sosiaalisia, mutta jos sen seurauksena sattuu törmäämään ihmisiin, joiden kanssa on jotain edes minimaalisen vähäistä yhteistä, ollaan sitten jos lähes parhaita ystäviä. Jos olisimme osoittaneeet pienintäkään vihjettä siihen suuntaan, olisimme varmasti saaneet kyläilykutsun Ohioon. Mutta suomalaisina pyrimme tietysti ennemminkin vetäytymään tilaanteesta vaivihkaa takavasemmalle. 

Olemme tämän vuoden aikana huomanneet vielä selvemmin mieheni ja minun erilaisuuden sosiaalisissa tilanteissa. Minä jään juttelemaan kaikkien kanssa olen sitten kassajonossa, yleisessä vessassa tai vaikkapa juuri buddhalaisesta temppelistä saapumassa Oahulla. Mieheni sen sijaan sanoisi mieluiten pakollisen tervehdyksen, vaihtaisi pari kohteliaisuutta ja sen jälkeen voikin taas jo jatkaa omaa elämäänsä ilman ylimääräisiä häiriöitä.

Matkalle ajoimme myös muutamien pikkukylien läpi, joiden sisääntuloväyliä reunustivat ruoanmyyntipakut (kuten meillä vaikka festareilla), joissa myytiin eri tavoin valmistettuja katkarapuja ja muita meren eläviä. Valitettavasti aina, kun osuimme kohdalle, olimme juuri syöneet jossain muualla, joten nämä paikalliset herkut jäivät väliin. 

Sen sijaan söimme torilla paahdettua kanaa, joka oli kyllä oiken herkkua sekin! Pikantti lisätatsi tuli siitä, että ilmeisesti kanala oli aivan vieressä, koska ruokamme lajitoverit pitivät jumalatota mekkalaa aidan toisella puolella. Ei ehkä vannoutuneen vegetaristin unelma. 

Sisämaahan poikkesimme käydäksemme Dolen ananasviljelmillä ja tehtailla. Dolehan on valtava maailmanlaajuinen yritys, mutta ananastuotanto on saanut alkunsa herra Dolen toimesta 1800-luvun lopulla Hawajilla. Nyt paikalla on purkittamo, viljelyitä, kiertoajeluita alueella sekä Guinnesin ennätysten kirjan mukaan maailman suurin labyrintti. Aikataulusyistä emme uskaltautuneet labyrinttiin, koska vuokra-automme piti palauttaa vielä samana iltana. Siihen nähden, miten esim. Hershey (Huom. Pia ja Reetta!) on onnistunut tuotteistamaan tuotteensa (pahoitteluni tautologiasta), oli Dole melkoisen vaatimaton.

Juna kierteli viljelyksiä, mutta koska ananassato oli juuri korjattu, näimme lähinnä tyhjiä peltoja ja joitakin banaani-, kahvi- ja kaakaopensaita. Edes kauppa ei ollut mitenkään häikäisevä. Toki ananasaiheisia t-paitoja olisi voinut ostaa tai ananaskorvakorut, mutta ei ihan iskenyt. Ehdoton hitti tuntui olevan ananasjäätelö, jota söivät lähestulkoon kaikki. Jäätelöä rakastavalle miehelleni tilanne oli erityisen haastava. Voittaako jäätelön himo hänen kaikenlaista jonottamista kohtaan tuntemansa syvän ahdistuksen? Ahdistus voitti, eli emme jääneet jonottamaan ja miesparka jäi yhtä jäätelökokemusta köyhemmäksi. 

Paluumatkalla kävimme vielä yhdessä (saaren ainoassa) outletissä, mutta saalis jäi hyvin vaatimattomaksi. Kun matkalaukussa on rajoituksensa, ei oikein tuntunut järkevälle ostaa samoja Hillfigerin paitoja/housuja/yms, joita saa täältä puolen tunnin ajomatkan päästä huomattavasti helpommin. Ja toisaalta, vaikka vuorotteluvapaakorvaus on tietysti erittäin hyvä, en siltikään katsonut tarpeelliseksi tuoda tullessani Pradan laukkua. Sitäpaitsi senkin saan täältä mantereelta. Jos siis haluan. Mitä en tee. 

Takaisin hotellille pääsimme iltakahdeksalta, mikä jätti sopivasti aikaa rauhalliselle pakkaamiselle. Miesten lento takaisin mantereelle lähti hyvin aikaisin sunnuntaiaamuna ja heidän piti lähteä hotellilta lentokentälle jo aamukolmen jälkeen. Sivuhuomautuksena tässä todettakoon, että itse asiassa heidän lentonsa lähti lopulta useamman kommelluksen jälkeen vasta hyvän matkaa iltapäivällä, mikä ei mieheni mukaan mitenkään nostanut tunnelmaa väsyneiden matkalaisten keskuudessa. Oma lentoni lähti vasta kuuden pintaan illalla, joten vietin vielä viimeisen päivän hotellialueella rannalla kuljeskellen. 

aamupala Deltan lennolla

Kaikkineen kotimatkani kesti aikalailla tasan 22 tuntia sisältäen yhden lähes kymmenen tunnin lennon lennon, parin tunnin kuljeskelun aamuisessa New Yorkissa, yhden kolmen ja puolen tunnin junamatkan, puolen tunnin kuljetuksen junalta kotikylään, jossa ystävällisen asemaltanoudon jälkeen vietin tunnin teehetken intialaisen ystäväni luona, sain kyydin autolleni, kävin ruokakaupassa ja lopulta siis pääsin kotiin. Vaikka olenkin aina välillä kritisoinut kotiamme, tuntui tosi hyvälle ajaa auto talliin, avata ovi ja erityisesti nukkua omassa sängyssäni!

Miehet palaavat vasta lauantaina käyden ensin vielä Denverissä ja San Diegossa (minä saavuin maanantaina), joten edessä on aika rauhallinen viikko. Tai no. Rauhallinen tavalliseen tapaan. Eilen olisi jo ollut tiedossa illanvietto, jonka kuitenkin onnistuin jättämään väliin. Lisäksi olen lupautunut tällä viikolla (nyt on tiistai) kahdelle lounaalle ja yhdelle aamiaiselle. Ja lisäksi on tietysti normaalit salitreenit. Miten ihmeessä ihmiset ehtivät käydä töissä ????? 

Hawaji oli kiva kokemus, mutta se on nyt nähty. En koe tarvetta lähteä sinne uudestaan varsinkin, kun matka on kaikkea muuta kuin helppo! Lämpöä löytää muualtakin, samoin hiekkarantoja. Ai niin lämpö!! Lämpötila oli noin 22-26 astetta joka päivä, illalla ja aamulla muutamaa astetta viileämpi. Ja kun koko ajan tuuli enemmän ja vähemmän tarkoitti se sitä, että pidin pitkähihaista mukanani koko ajan. Kuulostaa hullulle, mutta mielestäni lämpötila oli hyvin suomalainen: auringonpaisteessa hyvä, mutta varjossa ja tuulessa hieman viileä. Vuotuinen lämpötilan vaihtelu on vain muutaman asteen, joten ainakin itse olin melkoisen yllättynyt Hawajin 'viileydestä'. Mutta siis matkakohteena edullisempaa hintatasoa ja kiinnostavampaa kulttuuria on tarjolla monessa monessa muussakin paikassa. Näyttää sille, että Hawaji jää omalta kohdaltani vain ruksiksi matkalistassani. Käyty ja kivaa oli, mutta nyt uusia kohteita suunnittelemaan!

Aloha!

Kiire, kiire, kiire!!

Vai vielä kiireetöntä aikaa vietän täällä?! Ja katin kontit! Lukaisin tuossa läpi aiempia päivityksiäni viime kesältä asti ja useammassakin olen kehuskellut kiireettömyydellä ja jopa silkalla elämän nautiskelulla. Mikähän ihme minut on saanut sellaista kirjoittamaan?

Tuntuu, etten koskaan ole ollut niin kiireinen kuin nyt. Runsaan viikon sisällä olen ollut kahdessa konsertissa, kolmella lounaalla, yhdellä päivällisellä, yhdessä illanvietossa, yhdessä CultureClubin maaesittelyssä, yhdessä kansallispäivän juhlassa ja viidessä jumpassa. Alkaneella viikolla on toistaiseksi tiedossa kaksi lounasta, yksi illallinen, yksi maaesittely, yksi vaatteiden kotimyyntitapahtuma ja yksi kansallispäivän juhlinta sekä NHL-peli. Onneksi kahden viikon päästä lähdemme Hawajille lomalle!

Yhdelle hyvälle ystävälleni totesin, että sosiaalinen elämäni ei koskaan ole ollut niin vilkasta kuin täällä. Ja kun kerroin, että Suomessa en tapaa ystäviäni edes kuukausittain (en kehdannut sanoa, että saattaa mennä puolikin vuotta....), sain vähän hämmentyneen mutinan ja välttelevän katseen vastaukseksi. Aloin jo itsekin miettiä, että onko vika minussa, elämäntyylissäni vai suomalaisuudessa. Miksi emme tapaa toisisamme enemmän? No pienen miettimisen jälkeen asiahan on päivän selvä. Kaikki ystäväni - kuten itsekin - käyvät kokopäivätyössä. Suurin osa on elänyt vuosia lapsiperhe-elämää, mikä ei liiemmin vapaita iltoja ole mahdollistanut. Lasten kasvettua tai jo aiemminkin, myös työmme on edellyttänyt panostamista iltaisin ja jopa viikonloppuisin. Ja kun kaikki olemme olleet ja olemme samassa tilanteessa, on yhteisten hetkien löytäminen ollut välillä työn ja tuskan takana. En ehkä ole tässä asiassa objektiivinen, mutta sanoisin, että suomalaiseksi olen kohtuullisen sosiaalinen ja avoin. Mutta tämä nykyinen sosiaalisuus alkaa kyllä välillä tulla jo korvista ulos! Toisaalta, kun täältä joskus taas Suomeen palaan, voisin yrittää tavata ystäviäni hieman useammin. Täytyyhän aikaa jostain löytyä!

Aiemmista päivityksistä poimin myös ryhmäytymisen miettimisen ja aloin jälleen miettiä sitä. On se kyllä mielenkiintoinen juttu. Nuo kesällä/alkusyksystä ihan sattumanvaraisesti muodostuneet ryhmät ovatt pääsääntöisesti pitäneet kutinsa edelleen. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu, että olen ystävystynyt ihan oikeasti ja tuntuu hurjalle, ettei heitä välttämättä enää koskaan tapaa. Eurooppalaisten tai Lähi-Idän kanssa on vielä kohtuullisen helppo järjestää tapaamisia jatkossakin, mutta kun puhutaan Aasiasta tai vaikka Etelä-Amerikasta, alkaa ajan järjestäminen olla jo vähän haasteellisempaa. Tosin olemme jo sopineet intialaisen perheen kanssa, että tulemme kyläilemään toistemme luona ja kierrätämme toisiamme tutustamassa omaan maahamme. Jos Suomesta saa aika mukavan käsityksen parin viikon lomalla, niin Intiaan olisi kuulema hyvä varata muutama kuukausi..... Joten arvoisa työnantajani: tuntuva palkankorotus ja muutama palkallinen lomakuukausi vuodessa otetaan oikein mielellään vastaan!

Eri kulttuurista tulevien ihmisten tapaaminen ja vuorovaikutus jaksaa edelleen ihastuttaa. Eikä niinkään mitkään isot asiat, kuten kieli tai pukeutuminen, vaan ihan pienet, yllättävät asiat. Muutama viikko sitten peli-illassamme (oikeastaan lounaalla) pidettiin tukkimiehen kirjanpitoa taulukolla, joka kiersi henkilöltä toiselle vuorollaan. Kaikki meni ihan rutiinilla ja jokainen veti vuorollaan pystyviivoja ruutuvihkoon. Sitten tuli chileläisen vuoro pitää kirjaa. Hän piirsi viivoilla ikäänkuin ikkunan, jossa viides viiva oli poikkiviiva. Samat viisi viivaa siis kuin meidänkin versiossamme, mutta aivan erilainen tapa tehdä se. Ja vielä kummallisempaa oli, että toinen samanlaista merkintää käyttävä henkilö tuli Japanista. Miten ihmeessä muu maailma (okei, tutkimus ei ole täysin validi) käyttää yhdenlaista merkintää ja Japani ja Chile toisenlaista! Varmistimme vielä, että esimerkiksi Brasilia menee tämän meikäläisen systeemin mukaan. Kyllä on maailma kummallinen!

Toinen esimerkki on viime viikolta. Kirjoitin facebookissani, että jouluna kuollut setäni haudattiin viikonloppuna. Ja olen saanut sen jälkeen jo useita varovaisia kyselyitä siitä, miksi kuolemasta hautajaisiin on kulunut niin pitkä aika. Hmm. Miten niin pitkä aika? Ensinnäkin oli joulun ja uudenvuoden pyhät. Sitten pitää varata pappi, etsiä sopiva paikka muistotilaisuudelle, katsoa kappelin tai kirkon varaustilanne, lähettää kutsut ym ym. Kyllähän siinä se muutama viikko helposti vierähtää. Mutta monissa kulttuureissa hautajaiset hoidetaan hyvinkin nopeasti, jopa seuraavana päivänä tai viimeistään kolmantena kuolemasta. Kestääkö meillä byrokratia liian kauan vai hoituuko prosessi muualla vähän epävirallisemmin? Vaikea sanoa. Mutta tällaisia pieniä hauskoja erilaisia tapoja tulee eteen enemmän ja vähemmän säännöllisesti. On näköjään monia tapoja hoitaa asioita ja voi olla, saattaa olla mahdollista, että suomalainen tapa ei aina ole se ainoa oikea. 

Olen myös saanut selittää viime aikoina useammankin kerran, että kyllä, oikeasti pidän työstäni Suomessa ja aion palata sinne takaisin. Nyt eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin amerikkalaisille sotilaille ilmoitetaan heidän seuraavat palveluspaikkansa. Myös meistä kansainvälisistä osa tietää jo, mihin tulee seuraavaksi sijoitetuksi eli siis mihin maahan/osavaltioon vaimo seuraavaksi muuttaa kotiäidiksi. Kun sanoin, että meidän osaltamme tilanne on vielä täysin auki ja että mieheni tulevasta sijoituspaikasta riippumatta aion palata omaan työhöni, kohtasin jälleen kysyviä katseita ja sain hetken aikaa selitellä ratkaisuani. Mutta kyllä se kuulkaa niin on. Täällä elämä on oikein mukavaa, sain upean mahdollisuuden irtiottoon ja sapattivapaaseen, mutta sen verran vahvassa on meikäläisessä työidentiteetti, että ei tämä rouva taida pelkäksi kotihengettäreksi ihan helposti taipua. Vaikka vannomatta paras, jos lottovoitto osuu kohdalle, kun on noita maailman maitakin kierrettävänä. 😀

Palatakseni vielä tuohon alussa mainitsemaani kiireeseen, olen alkanut myös ymmärtää ihmisiä, jotka hautautuvat kotiin ja vaeltavat pitkin päivää sohvan ja keittiön väliä yöpaita päällä. Kun elämässä ei ole deadlineja, kun mitään ei ole ihan pakko tehdä juuri nyt, kun et ole kenellekään etkä millekään mitenkään erityisen tärkeä eikä panoksesi puuttumista välttämättä edes huomata, voi laiskuus tai mukavuus voittaa ja kiusaus jäädä vain omiin pieniin ympyröihin saattaa tuntua kovin kutsuvalle. Ehkä juuri siksi olemmekin luoneet itsellemme tuon keinotekoisen kiireen. Sen avulla olemme olemassa, etsimme paikkamme ja uskomme olevamme merkityksellisiä. Siksi lounaan pöytäkoristelua suunnitellaan useassa kokouksessa ja jokainen pienikin merkkipäivä on hyvä syy kutsua ystäviä yhteen.  

Ei pidä käsittää väärin. En halua mitenkään vähätellä ihmisiä, jotka eivät käy töissä ja joiden elämä on kutsuja, lounaita ja tapaamisia vuodesta toiseen. Ja oma tilanteeni poikkeaa monesta muusta ystävästäni siinä, että meillä ei ole täällä lapsia hoidettavana. Lapsiperheellisten arki on täällä monessa suhteessa samanlaista kuin kotimaassakin (tai edellisessä osavaltiossa). Lapset viedään kouluun, heitä kuljetetaan harrastuksiin ja kerhoihin ja kotitöissä menee huomattava osa päivästä. Sitä kuuluisaa omaa aikaa naisilla on silloin, kun lapset ovat koulussa. Ne, jotka pitävät itse kotikoulua lapsilleen, ovat tietysti vielä sidotumpia. 

En tietenkään tapaa ystäviäni pakosta, vietän aikaa heidän kanssaan siksi, että he ovat ihania ihmisiä. Mutta suomalaisena haluan myös välillä sulkea oven, olla yksin ja tehdä tai olla tekemättä jotain ihan sen mukaan mitä itse haluan. 

Talvi täällä Pennsylvaniassa on ollut säiden puolesta hyvin vaihteleva. Taitaa olla noin kolme kertaa, kun olemme saaneet tänne lumisateen. Näistä kaksi kertaa on koulujen alkua siirretty kahdella tunnilla, jotta kadut saadaan puhtaaksi. Lunta on siis kummallakin kerralla tullut kolmisen senttiä. Lumiaurat ja suolausautot ovat valloittaneet kadut ja hyvällä tuurilla kadut on saatu suolattua hieman ennen kuin lumet ovat jo muualtakin sulaneet. Perinteiseltä talvimasennukselta olen säästynyt ensimmäistä kertaa vuosiin jos ei jopa vuosikymmeniin! 

Vaikka illat pahimmillaan olivatkin pimeitä ja viiden jälkeen, olivat aamut kuitenkin koko ajan valoisia. Jossain vaiheessa kevään aikana Suomi ohittaa päivän pituudessa meidät täällä, mutta lämpötilassa pysymme sentään edellä! Toistaiseksi pakkaspäiviä on ollut muutamia. Yleensä silloinkaan pakkasta ei ole enää iltapäivällä, jolloin aurinko on lämmittänyt niin, että ollaan päästy suomalaisittain keväisiin lukemiin. Parhaimmillaan lämpöä riittää reilusti yli kymmenen astetta ja auringossa reilusti enemmänkin! Kevään tuntua tuo vielä lintujen viserrys ja se jollain lailla erikoinen pehmeys ilmassa, joka lupaa kevättä ja heräävää luontoa. 

Sitä oikeaa kevättä odotellessa!