Kotona

Kotona kolmatta päivää. Hirveän normaalia, mutta oudon epätodellista. Tuntuu kuin mennyttä vuotta ei olisikaan, mutta kuitenkin täällä olo tuntuu vieraalle. Ja hämmästyttävää on se, miten ihmisetkin ovat tavallaan paikkasidonnaisia. Kun vielä asuimme Carlislessa, olin päivittäin yhteydessä jollakin välineellä muihin siellä asuviin ja he muodostivat elämäni keskeiset kontaktit johtuen tietysti siitä, että jaoimme siellä yhteiset kokemukset. Nyt tuntuu sille, että he ovat enimmäkseen vain muisto, ja tuskin edes ihan todellisia ihmisiä. Heillä kun ei ole minkäänlaista yhtymäkohtaa tähän suomalaiseen elämääni. Toivottavasti kuitenkin onnistun tapaamaan edes joitakin heistä vielä tulevina vuosina! Vietimmehän kuitenkin siellä niin ikimuistoisia hetkiä.

Kotimatkamme ei ollut siitä sujuvimmasta päästä! Koska lentomme piti lähteä jo alkuiltapäivästä, olimme ottaneet majoituksen Los Angelesista lentokenttähotellista ja palauttaneet auton jo edellisenä iltana. No aamulla saimme tiedon, että lentomme on myöhässä ja lähteekin vasta illalla. Arvoimme sitten jonkin aikaa ehdimmekö käydä kaupungilla, vai menemmekö notkumaan kentälle. Kun Los Angelesin liikenne on mitä on, tulimme siihen tulokseen, että ei kannata istua bussissa yhteensä kolme tuntia viettääkseen kaksi kaupungilla ja mahdollisesti stressaten siitä ehditäänkö kentälle. Joten lähtöpäivänä ehdimme todellakin tutustua lentokenttään! Joka oli aika pieni. Kaupat oli pikaisesti käyty läpi, mutta hyödynsimme Norwegianilta saamamme voucherin ja söimme erinomaisen sushi/teryakilohi -lounaan. 

Itse lento sujui tosi hyvin, ei pahempia ravisteluja ja penkkikaverikin oli oikein siististi. Hän oli sandiegolainen rouva, joka asuu ruotsalaisen miehensä kanssa Norrköpingissa nyt toista vuotta ja kävimme hänen kanssaan oikein mukavia keskusteluja. Lennon myöhästymisen huono puoli oli se, että päivälento muuttui yölennoksi, mikä tarkoittaa tyyyyylsäääää lentoa, kun en osaa ollenkaan nukkua koneessa. Leffoja meni kolme kirjan lukemisen lisäksi ja silti aika tuli pitkäksi. Norwegian yllätti kuitenkin iloisesti ihan kohtuullisen hyvällä ruokatarjoilulla! 

 Tukholmassa meillä oli seuraava jännityksen hetki, kun olimme tietenkin myöhästyneet jatkolennoltamme kuten kaikki muutkin. Pitkän jonottamisen jälkeen pääsimme tiskille, jossa epätoivoisesti pudisteltiin päätä Helsingin lentojen suhteen. Finskin ja SASsin iltalennoille ei mahtunut, lauantai oli kokonaan tukossa, ja vasta sunnuntaille olisi saanut paikan. Hetken jopa mietimme viikonlopun viettoa länsinaapurissa, mutta jotenkin reissaaminen alkoi jo tökkiä ja halusimme vain kotiin. Niinpä meille tarjottiin vielä kaksi viimeistä paikkaa lennolle Poriin (siis Poriin!!) josta jatkoimme Helsinkiin. Ei ole kuulema Porin lento ollut koskaan niin täynnä! 

Lopulta saavuimme kotiin ja olemme nyt siis nukkuneet täällä jo kolme yötä. Lapset olivat siivonneet kodin ja varanneet jopa ruokaa jääkaappiin, joten siltä osin kaikki oli oikein mainiosti. 

Koti tuntui samalta, mutta kuitenkin vähän uudelta. Mehän olimme ehtineet asua täällä vain kolme kuukautta ennen lähtöämme, joten pieni keskeneräisyyden vaikutelma täällä edelleen on. Esimerkiksi tauluja tai muita tavaroita emme juurikaan olleet seinille laittaneet. Poikamme on asunut kodissamme viimeiset puoli vuotta ja olemme joutuneet kysymään häneltä monia käytännön asioita tiskikoneen toimimisesta siihen, missä mitäkin tavaroita säilytetään. Pikku hiljaa pitää myös alkaa suunnitella maalaamista ja muutamien kalusteiden hankintaa, joita olimme tarkoituksella jättäneet tähän paluuseen. Koti tuntuu myös jotenkin pieneltä ison omakotitalon jälkeen! Myös kodinkoneet ovat kovin pieniä ja vessapaperikin on erilaista. Ihana on kuitenkin katsoa aamupalalta kadun vilinää ikkunan ulkopuolella ja kuunnella raitiovaunun kolinaa. 

Arki ei ole tietenkään vielä ehtinyt alkaa. Ruokakaupassa olemme jo lyhyesti käyneet, mutta jossain vaiheessa yritän käydä vähän rauhallisemmin ja ajan kanssa, jotta pääsen tekemään hinta- ja tuotevertailua. Eilen ostin jo rahkaa 😊 Olimme ottaneet mukaamme USAan vain osan vaatteistamme ja jätimme joitakin vielä tänne. Näistä jäljellejääneistäkin teimme nyt palattuamme karsintaa, vaikka olimme luopuneet valtavasta määrästä vanhoja vaatteita jo tähän asuntoon muuttaessamme viime keväänä. Nyt kuitenkin kylmästi pistin keräykseen varmasti 70 % tänne jääneistä vaatteista. Hirvittää jo etukäteen, kun 18 muuttolaatikkoamme lopulta saapuvat ja joudun käymään läpi, mitä kaikkea on vuoden aikana tullut hankittua. Ja nekin periaatteessa kävimme läpi jo kesäkuussa, kun pakkasimme eli aika sujuvasti laitoimme keräykseen sellaisia vaatteita tai tavaroita, joita emme olleet vuoden aikana juurikaan käyttäneet. Entistä enemmän vahvistuu ajatus siitä, että vähemmän en enemmän ja mitä vähemmän kaikenlaista materiaa kerää ympärilleen, sitä helpompaa on elämä henkisesti. Kuka tarvitsee oikeasti 20 erilaista t-paitaa? Paljon helpompi on, jos niitä on kaapissa viisi ja niitä kaikkia tulee oikeasti käytettyä. 

Pieni takaisku vaatteiden kanssa tosin kävi Suomen säästä johtuen. Olimme pakanneet valtaosan tavaroistamme muuttolaatikoihin, jotka saapuvat siis luultavasti joskus heinäkuun puolivälissä. Matkalaukuissa toimme vain kesävaatteita, joita tarvitsimme tuolla Texas- ym matkallammme ja lisäksi jokusen pitkähihaisen tai -lahkeisen vaatteen varmuuden vuoksi Suomea varten. No eipä täällä ole juuri näiden kolmen päivän aikana kesävaatteita tarvinnut eli olemme olleet hieman alipukeutuneita säähän nähden.  

Töiden alkamiseen on aikaa kaksi viikkoa. Heinäkuun lopussa muuttaa poikamme muualle opiskelemaan ja jäämme jälleen joksikin aikaa kahden. Nyt tuntuu, että käynnissä on jonkinlainen välivaihe, totutteleminen tähän uuteen vanhaan elämään. Olen jo nyt huomannut selvän eron ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. USAssa ei kauppakäynnistä selvinnyt jutustelematta ainakin jonkin aikaa joko kassan, kassin pakkaajan tai toisen asiakkaan kanssa. Täällä kaupassa irtosi kassalta nihkeästi 'hei'. Sunnuntaina aamulenkillä yritin tervehtiä tai edes hymyillä vastaantuleville lenkkeilijöille ja sain vastaukseksi hyvin epäluuloisia katseita, mutta en ensimmäistäkään tervehdystä. Saas nähdä, miten tänään käy ravintolassa. Hylätäänkö meidät pöytään vai ollaanko meistä kiinnostuneita vielä sisääntulon jälkeenkin. Taitaa olla liikaa toivottu, että joku tulisi välillä kysymään onko kaikki hyvin....

Itsestäni tuntuu, etten ole yhtään muuttunut vuoden aikana, mutta ystävät varmasti antavat oman arvionsa. Aika näyttää, mikä vaikutus kuluneella vuodella minuun on. Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että minulla oli mahdollisuus viettää vuosi uusissa ympyröissä ja että vielä käytin sen mahdollisuuden! 

Blogini oli tarkoitus kattaa tunnelmiani vuoden varrelta niin mahdollisia lukijoita kuin myös itseäni varten. Tämä toimii itselleni tavallaan nykyaikaisena päiväkirjana. Kirjoittaminen on auttanut jäsentämään asioita, miettimään erilaisuuksia ja yhtäläisyyksiä sekä ylipäätään toiminut purkautumiskanavana erilaisille mieltä vaivaaville asioille. Kotiinpaluu on kuitenkin nyt koittanut ja niin myös blogini on aika painua historiaan. Kiitos lukijoilleni ja toivottavasti onnistuin jakamaan edes jollakin lailla niitä tuntemuksia, kokemuksia, retkiä ja seikkailuja, joita vuoden aikana koin. Matka oli avartava ja upea, mutta nyt on aika palata arkeen. 

Länsirannikko saavutettu

Jatkoa seurasikin pikemmin kuin itsekään luulin. Lentomme on vaivaiset viisi tuntia myöhässä, joten sain mukavasti kirjoitusaikaa. 

Hikisinä, pölyisinä ja väsyneinä saavuimme Las Vegasin hotelliimme, jossa seisoimme kullatussa aulassa jonottamassa check inniin. Las Vegasissa hotellien hinnat on painettu ihan kohtuulliselle tasolle, mutta kaikesta lisäpalvelusta veloitetaan erikseen. Ensinnäkin on pakollinen ns. lomakeskusmaksu (39 dollaria), jolla on oikeus käyttää uima-allasta, kuntosalia ja wifiä. Riippumatta siitä käyttääkö niitä. Sitten voit vuokrata jääkaapin ($25) tai mikrouunin. Tosin saimme vastineeksi kuponkeja, joilla sai edullisesti all-you-can-drink -buffetin tai kaksi (ylihintaista) drinkkiä yhden hinnalla. 

Huoneisiin mennään tietysti kasinon läpi. Itse asiassa kaikki Las Vegasissa tuntui johtavan kasinoiden läpi. Jopa kadulla kävellessä ohjattiin jalankulkuvirrat kasinoihin ja jalkakäytävä jatkui taas toisella sisäänkäynnillä. Mieheni kanssa naureskeltiiin sille, että lähinnä paikan liikennejärjestelyistä tuli mieleen Itä-Pasila: jalankulkijoille oli erilaisia kävelyväyliä eri tasoilla ja koskaan et tiennyt minne mikin väylä johtaa.... Muuten kyllä Vegasissa oli valotauluja hieman enemmän kuin Itä-Pasilassa (tai mistä minä tiedän mitä siellä on vuodessa tapahtunut!). 

Kaikki tietävät kaupungista sen verran, että siellä on paljon valoja, kasinoita ja yliampuvia hotelleja. Juu oli. Hotellit ovat valtavan kokoisia tuhansine huoneineen. Ja kun valtaosin olemme reissullamme majoittuneet max 20 huoneen majoituksiin, oli ero aika huomattava.... Kaikissa hotelleissa on valtava kasino. Mielikuvistani poiketen automaaateilla ei kylläkään istuttu kolikkopurkki sylissä, vaan niihin kelpasi myös ihan setelit. Pitihän minunkin muutamaa yksikätistä tietysti kokeilla, ja olipa näppärästi suunniteltu voiton maksaminen! Automaatti ei suinkaan anna sinulle kiliseviä kolikoita vaan saat voittotositteen, jolla sitten lunastat kassalta voittosi. No haloo! Kuka käy lunastamassa kahden dollarin voiton??? Eli siis niin minäkin näppärästi pelasin voittoni ja kasino sai taas lisää rahaa! Tosin mieheni kompensoi tilannetta voittamalla ruletissa sen verran, että pääsimme Las Vegasin kulujen suhteen aika lailla omillemme. Oikein hyvä 😀

Ihailimme kaikkia pakollisia kohteita: katsoimme Bellagion tanssivat suihkulähteet (myönnettäköön, aika hyvä oli!), Miragen tulivuorishown ja hotelli Venetian kanaalin. Napsimme kuvia valomainoksista, vertailimme kasinoiden tunnelmaa ja välttelimme parhaamme mukaan tarjouksia lähes ilmaisista show- ja pelitarjouksista. Ravintolat sijaitsivat kaikki hotelleissa ihan puhtaita pikaruokapaikkoja lukuunottamatta. Kauppakeskukset olivat hotelleissa jälleen poislukien CVS-tyyppiset kosmetiikka/snacks -myymälät. Kaduilla käveli polttariporukoita, joiden kantavan ajatuksena näytti olevan 'What happens in Vegas, stays in Vegas'. Nuorilla tytöillä oli puolen metrin mittaiset drinkkilasit kädessä ja keski-ikäiset miehet näyttivät nauttivan vapaudestaan kävellä kaljapullo kädessä kadulla. Kaiken kaikkiaan koko paikka oli ulkoa kuin Suomen Vappu (paitsi lämpötilan osalta!) ja sisältä kuin jättiläissuuri ruotsinlaiva. Vuorokauden aika menetti merkityksensä erityisesti sisällä ikkunattomassa kasinossa, jossa ravintolat olivat auki läpi yön ja hampurilaisia ja olutta sai milloin tahtoi. Kävimme katsomassa hotellin uima-altaan. Olihan se allas, ja olihan siellä vettä. Lähinnä sanoisin, että se oli oikeastaan seisova baari eli musiikki soi kovaa ja altaassa pääosin seisottiin lasi kädessä. Uima-allas oli yhtä täynnä kuin Kumpulan uimastadionin lastenallas hellepäivänä! Jotenkin tuli mieleen, että veden puhtaus on varmaan samaa luokkaa.... 

Sanoisin, että se on nyt nähty. Kiva että käytiin, mutta hyvä että päästiin pois. Mitään tarvetta ei ole mennä sinne toistamiseen. Ehkä se on mahtava kohde niille, jotka pelaavat paljon tai jotka jaksavat bilettää läpi yön. Meikäläinen keski-ikäinen katsoi aikansa ja meni tyytyväisenä ajoissa nukkumaan. 

Jäljellä oli enää kolme yötä, joista viimeinen oltiin jo sovittu vietettävän lentokenttähotellissa. Kahdelle yölle piti siis vielä keksiä paikka. Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että vietämme yöt samassa paikassa ja ylimääräinen ajaminen saa jo riittää. Vaihtoehtomme olivat lähinnä joko Los Angelesin joku rantakohde tai keskellä aavikkoa sijaitseva Los Angelesilaisten talvilomakohde Palm Springs, jossa olemme kerran aiemminkin käyneet. Päädyimme lopulta Palm Springsiin, jossa ajattelimme viettää niin sanotusti lomaa pari viimeistä päivää ja ihan vaan rentoutua. 

Ajoreitin valitsimme jälleen niin, että emme tulleet suorinta ja nopeinta pääväylää, vaan hieman pienempää kiertotietä. Ne ovat yleensä mukavampia ja matkan varrelle voi sattua jotain mielenkiintoisia pikkukyliä tai pysähtymisen arvoisia maisemia. Tällä kertaa matka oli todella tyhjä! Ajoimme kohtalaisen niukalla aamupalalla (yksi jugurtti ja tuoremehu) eteenpäin ajatuksenamme pysähtyä jossain ensimmäisessä kylässä jatkoaamupalalla tai aikaisella lounaalla. No ajatus oli ihan hyvä. Ensimmäinen mahdollinen paikka - siis oikeasti ensimmäinen! - tuli noin kahden tunnin kohdalla. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen kulttikahvila route 66 varrella, mutta valitettavasti kahvilapuoli oli kiinni. Ostettiin sitten pahimpaan nälkään pieni pussi chipsejä (joita en siis IKINÄ osta) ja cokis. Lisäksi päästiin vessaan, mikä oli kokemus sinänsä. Vessat olivat talon takana erillisessä rakennuksessa. Vessa toimi, mutta lavuaarit eivät olleet olleet käytössä ilmeisesti vuosiin, osasta oli hanat poistettu ja osa oli niin täynnä kalkkia ja kuivuneita roskia, että vettä ei todellakaan ole aikoihin niiden altaiden läpi juossut! Olin taas vaihteeksi tyytyväinen käsilaukussa mukana kulkevaan käsidesipulloon. Hauska sattuma oli, että ainoat muut asiakkaat, jotka kahvilassa olivat, olivat myös Carlislesta. Kyseisen perheen mies oli työssä opettajana koulussa, jossa mieheni opiskeli. Maailma on pieni täälläkin! 

Toinen yhteensattuma oli se, että mieheni koulusta teki tällaista vastaavaa kierrosta noin 5-6 perhettä. Olemme olleet yhteydessä pitkin matkaa, ja osa on onnistunut sopimaan treffejä milloin San Fransiscoon ja milloin Yosemiten kansallispuistoon. Meidän ollessa noin tunnin matkan päässä Palm Springsistä saimme viestin hollantilaiselta parilta, että he ovat suunnilleen samoissa maisemissa lähestymässä Joshua Tree kansallispuistoa. Sovimmekin sitten näppärästi iltapäivätreffit viereisen varuskunnan pita-paikkaan ja vaihdoimme kuulumisia. Oli tosi hauska tavata heitä! Ja muuten niitä Joshua-puita näkyi ajomatkamme varrella tosi paljon ilman, että edes kävimme koko luonnonpuistossa.... 

Palm Springistä valitsimme (taas) pienen hotellin ihan keskustasta, jonka uima-allasalue näytti kuvissa viehättävälle. Samoin kuvat huoneista. Lähestyessämme kaupunkia olimme hieman huolestuneita yhä lisääntyvästä savun määrästä ja näimmekin että viereiset kukkulat savuavat runsaasti! Onneksi kuitenkin tuulen suunta vei savua hieman pois ja itse Palm Springs oli kirkas ja raikas. Jos nyt 42 asteen lämpötilaa voi sanoa raikkaaksi... Mielikuvamme vuosien takaa viihtyisästä pienestä kylästä osoittautuivat ihan oikeiksi ja myös hotellimme oli vähintäänkin kuvailujen mukainen! Viehättävä pienehkö juuri uudistettu talo, jonka sisäpihalla oli siisti uima-allasalue ja aamupala syötiin patiolla. Illalla pihalle sytytettiin kaasulamput ja piha näytti todella tunnelmalliselle! 

Hotellivalintamme meni täysin nappiin! Huone oli loistava, aamupala maukas ja astiat jälleen ihan oikeita. Vietimme kaksi päivää juuri suunnitelmien mukaisesti kaupungilla kävellen, läheisessä outletissa meni muutama tunti ja muuten istuimme allasalueella lukien ja rentoutuen. Oli muuten ensimmäinen kerta koko vuoden aikana, kun olemme oikeasti olleet uima-altaalla tai ottaneet aurinkoa! Tosin nytkin otimme lähinnä pilveä, koska auringossa ei juurikaan voinut oleskella. Palms Springs oli silloin vuosia sitten ensimmäinen paikka, jossa olen koskaan nähnyt kasteluvesiputkia ravintoloiden kaiteissa tai katonrajassa viilentämässä ilmaa. Hotellissamme niitä kiersi myös uima-allasalueen puissa ja aidoissa tuomassa vähän helpotusta paahtavaan kuumuuteen. Toimiva kikka! Tällä reissulla kohtasimme sellaisia myös Las Vegasissa. 

Kahden päivän lomanen oli kuitenkin ohi ja oli aika tehdä vielä viimeinen ajomatka määränpäänä Los Angeles. Monet ystävistämme kiersivät ympäri Kaliforniaa samoihin aikoihin, mutta koska me olemme käyneet siellä jo useaan kertaan, päädyimme tällä kertaa jättämään Kalifornian käytännössä vain lentokenttäkäynniksi. 

Ajoimme hotellille purkamaan matkatavarat, sen jälkeen autovuokraamoon, jossa luovutimme auton ja lounastimme paikallisessa Dennys'ssa periamerikkalaisen lounaan ennen paluuta hotellille. Hieman haikeutta alkoi jo hiipiä mieleen tässä vaiheessa. Olihan ensinnäkin lomareissumme, mutta myös koko vuotemme jo lähes ohi. Vaikea on vielä kuvitella, että olemme kohta taas Suomessa ja normaalissa arjessa kiinni. 

Näitä loppusanoja kirjoitan Los Angelesin lentokentällä. Saimme yllättäen lisätunteja (ei hyvä juttu!), kun aamulla mieheni sai tekstiviestin, että paluulentomme on viisi tuntia myöhässä. Samalla se tarkoitti sitä, että kotiinpaluumme viivästyy entisestään, koska emme tietenkään ehdi jatkolennollemme. Joka tapauksessa uskoisin, että noin vuorokauden kuluttua näistä sanoista olemme kotona ja kaikki hyvin. 

Se Suuri!

Vihdoinkin päästään varsinaiseen luontopäivitykseen ja tämän roadtripin pääkohteeseen! Itsekin huomaan vasta kirjoittaessani, että olemmehan me ehtineet jo melko lailla kaikenlaista. Kuvia valitessani tulee moni asiaa uudestaan mieleen, mutta ihan kaikkea ei voi valitettavasti kirjoittaa, vaikka mieli tekisi! Blogin lukemisen ei kai pitäisi viedä montaa tuntia.....😀

Lämpötila on pysynyt enemmän ja vähemmän tasaisena koko reissun ajan. Kovimmillaan asteita on ollut 46-47 ja yölläkään asteet eivät ole jääneet alle 30. Lukemat ovat kovat ihan paikallisellakin mittapuulla ja joka paikassa muistutetaan ihmisiä juomisen tärkeydestä. Toisaalta hieman naurattaa suomalaiset varoitukset heti, kun meillä lämpötila nousee hellerajaan eli 25 asteeseeen......Mutta myönnettävä se on, että lämmintä - jopa kuumaa - täällä on. Illalla ei puhalla leppeä länsituuli, vaan tuuli tuntuu lähinnä hiustenkuivaajalle tai sille, että seisoisi talvella Stockmannin tuulikaapissa, jossa lämpöpuhaltimet paahtavat täysillä. Vesipullo kulkee mukana koko ajan, ja aurinkorasvaa kuluu runsaasti, vaikka emme varsinaisesti auringossa ole juuri ollenkaan. 

Näissä ääriolosuhteissa olemme tutustuneet aivan mahtaviin luontokohteisiin! Ensimmäisenä saavuimme Monument Valleyhin, joka on kaikille tullut tutuksi maisemista, joita olemme nähneet vanhoissa länkkäreissä. Siellä samojen kallioiden juurella John Wayne on pelastanut neitosia ja ne 'bad hombret' ovat ammuskelleet toisiaan saluunassa viskiä naukkaillen. 

Olemme moneen kertaan ihmetelleet sitä, miten monimuotoista luonto ja maisema täällä on. Esimerkiksi niitä Monument Valleyn mahtavia kallioita ei juurikaan näkynyt ennen eikä jälkeen kyseisen alueen. Sekä kallioiden väri että muoto muuttui toisenlaiseksi aikalailla heti alueen ulkopuolella. Sama ilmiö on ihmetyttänyt useaan kertaan tällä matkalla. Miten voi olla, että kallio voi olla niin erinäköistä sadan kilometrin päässä? Eikö samat luonnonvoimat ole kuitenkin vaikuttaneet niiden syntyyn? Täytynee mennä syksyllä jonnekin opiskelemaan geologian alkeita.....

Itse Monument Valleyssa voi alueen kiertää joko omalla autolla tai opastetulla kierroksella. Me valitsimme oman auton, vaikka hiukan säälimmekin vuokra-Volvoamme. Reitti oli kuin suomalainen mökkitie pahimmillaan ja lisäksi kuiva pölyävä hiekka potenssiin sata. Reitin pituus oli vain runsas 25 kilometriä, mutta aikaa siihen kului päälle kaksi tuntia. Osin tietysti sen takia, että pysähtelimme kuvaamaan vähän väliä, mutta pääosin siksi, että tie ei todellakaan mahdollistanut yhtään kovempaa ajoa. 

Vallitsevin piirre maisemassa itse kallioiden lisäksi oli väritys. Kaikki oli punaista: kalliot, sora, hienonhieno hiekka. Maisema oli kauttaaltaan punainen. Ja vaikka emme juurikaan kävelleet kuin lyhyitä matkoja, myös kenkämme olivat totaalisen punaiset visiitin jälkeen. Uskomatonta, miten eroosio on muovannut kiveä! Miten tuuli, vesi ja hiekka saavat aikaan miljoonien vuosien aikana jotain tuollaista. Aivan mahtavaa! Pakollisten matkamuistojen ostamisen jälkeen hyppäsimme kuitenkin jälleen autoon kohteena se Suuri eli Grand Canyon. 

Kaikki ovat nähneet kanjonista kuvia ja kaikki tietävät, että Se On Iso. Itselläni oli jonkinlainen mielikuva siitä, että seinämät ovat jyrkkiä ja pudotus on jopa toista kilometriä. Muuten en ollut opiskellut kanjonin syntyhistoriaa ennen kuin vasta ajomatkalla sinne. Kännykkä ja Google on kyllä hyvä juttu! (Miinuspuolena tosin se, että kun Arizonassa ajeltiin pitkiä matkoja (=koko päivä) ilman verkkoa, niin tuli jotenkin orpo ja jopa turvaton olo.) Ajoimme ensimmäisenä iltapäivänä suoraan kanjonin Eteläportille (South Rim), maksoimme 25 dollarin puistomaksun, jolla sai vierailla puistossa seitsemän päivän ajan, ja ajoimme vierailukeskuksen parkkipaikalle. 

Kun olimme saaneet jonkinlaisen yleiskäsityksen paikasta, lähdimme kävelemään Rimmille eli vajaa 20 kilometriä kanjonin reunaa seuraavalle kävelytielle. Ensivaikutelma oli että VAU! Se on iso! Sitten tarkastelimme maisemaa vähän tarkemmin ja totesimme, että kanjoni ei juurikaan (ainakaan tuolla kohdalla) ole mikään selväpiirteinen kanjoni, vaan ikään kuin haljennut maankuori, jossa menee useita juovia ja uurteita ennemminkin kuin vain yksi ns. railo. Kanjonin pohja (ja Colorado-joki) näkyi vain sieltä täältä. Muuten maisemaa hallitsivat eri korkuiset ja eri muotoiset rinteet, kalliot, syvänteet ja tasanteet. Mutta se lienee näin jälkikäteen aika päivänselvää, onhan kanjonin leveys paikoitellen jopa 29 kilometriä ja syvyys kaksi kilometriä. Kenties tuo monimuotoisuus ja polveileva maisema ennemminkin lisäsi kuin vähensi kanjonin vaikuttavuutta. Maisema jatkui samanlaisena silmän kantamattomiin. Värit vaihtuivat punaisesta harmaaseen ja taas punaiseen ja kallio täplittyi pienillä pensailla tai jopa puilla ja jos oikein tarkasti katsoi, näkyi siellä täällä polku menevän ristiin rastiin kanjonin reunaa pitkin. Siis VAU! 

Ensimmäisenä iltana teimme siis vain yleiskatsauksen paikkaan ja etsimme mm. lähtöpaikan reitille, jota pitkin pääsee laskeutumaan kanjoniin (pohjalle saakka) eli Bright Angel Trailin. Matkan kokonaispituus alas joelle on noin 16 kilometriä ja sitä ei missään tapauksessa voi tehdä edestakaisena yhdessä päivässä! Kävimme testaamassa reitin alkupään laskeutumalla kymmenisen minuuttia alaspäin, jotta saisin tuntumaa siihen, antaako korkeanpaikan kammoni ylipäätään mahdollisuutta lähteä koko trailille. No eihän se tuntunut juuri missään, jos ei yrittänyt yhtä aikaa kävellä ja kurkkia reunan yli. Paikoitellen pudotusta oli aika suoraan, mutta enimmäkseen reuna oli jonkinverran loiva tai pensaikkoinen. Lisäksi väylä oli 2-3 metriä leveä suurelta osin, joten sekin helpotti huomattavasti. Tämän ensitutustumisen jälkeen etsiydyimme hotelliimme tunnin matkan päässä sijaitsevaan Williamsin kaupunkiin. Motelli kuului sarjaan 'ei-ihan-top-ten', mutta siellä oli vessa ja sänky eikä mukaan tarttunut lutikoitakaan, joten ei suurempaa valittamista. Lisäksi itse kaupunki oli aika hauska. Se hyödynsi vanhaa Route 66 historiaansa ja koko kaupunki oli ikään kuin jäänyt 1950-luvun asuun dinereineen ja vanhoine bensa-asemineen. Lisäksi illalla kadulla esitettiin Villin lännen show, jossa pankkirosvot ammuskelivat toisiaan. Ihan hauska. 
Matkalla puistosta Williamsiin näkyi valtava metsä(vai kukkula?)palo, joka valaisi taivaan punaiseksi ja oli oikeastaan aika pelottava näky. 

Aamulla lähdimme hyvin varustautuneina reissuun. Olimme hyvistä ennakkosuunnitelmista huolimatta trailin alussa vasta yhdeksän aikaan, jolloin lämpötila huiteli jo kolmessakymmenessä. Joka paikassa varoitetaan vaeltamisesta keskellä päivää ja täytyy sanoa, että ihan aiheesta! Olimme alustavasti suunnitelleet laskeutuvamme 1,5 mailin pätkän majalle ja sieltä sitten rauhakseen ylös. Seuraava virallinen levähdyspaikka tai tavoitekohta olisi 3 mailin vesipiste, ja sen jälkeen olisi vielä saman verran matkaa joelle. Meidän tavoitteemme oli siis tuo 1,5 mailia eli vajaa kolme kilometriä suuntaansa. Laskeutuminen kanjoniin oli pettävän helppoa. Väylä oli leveä, alaspäin on helppo mennä, energiaa oli vaikka muille jakaa ja maisemat olivat aivan huikaisevan upeat! Niinpä tuossa 1,5 mailin kohdalla päätimme pienen lepotauon jälkeen jatkaa vielä eteenpäin kolmen mailin majalle. Asetimme itsellemme myös aikarajan eli mikäli emme saavuttaisi majaa tiettyyn aikaan mennessä, kääntyisimme joka tapauksessa takaisin, jotta matkaan kokonaisuudessaan varaamamme neljä tuntia eivät ylittyisi. Ja siis ihan oikeasti! Olimme kaikkien ohjeiden mukaisesti laskeneet että kymmenen kilometriä vie noin 3,5-4 tuntia. 

Kuten sanottua alasmeno oli huolestuttavan kevyttä. Kolmen mailin kohdalla pidimme ainakin varttitunnin tauon, täytimme kaikki juomapullot, söimme energiapatukat, kastelimme hattumme ja lähdimme nousemaan ylöspäin. Olisi ollut kovin helppoa jatkaa vielä alas! Onneksi olimme kumpikin yhtä mieltä siitä, että tämä pituus riitti meille. Majalle oli myös runsaasti varoituksia siitä, miten helposti lämpöuupumus tulee, miten paljon (200) ihmisiä joudutaan vuoden mittaan pelastamaan kanjonista ja toimittamaan hoitoon ja miten puistossa sattuu säännöllisesti myös kuolemantapauksia, kun voimia ei ole osattu arvioida oikein. Kuten kyltissä todettiin: Alasmeno on vapaaehtoista, mutta ylöstulo on pakollista. 

Jos alastulo oli ollut kevyttä, niin ylöstulon haastavuuden huomasi välittömästi. Korkeuseroa tuolla noin 5 km matkalla alas (ja tietysti myös ylös) oli noin 600 metriä eli polku nousi tasaisen tappavalla tahdilla ylöspäin. Hiki puski pintaan ja syke nousi. Lämpötila oli arviomme mukaan jo reilusti päälle neljäkymmentä ja aurinko porotti armottomasti. Pidimme juomataukoja vähintään puolen tunnin välein. Huvittavaa oli, että aina, jos jossain kohtaa puu antoi edes pientä varjoa polulle, siihen oli kerääntynyt vieri viereen ihmisiä saamaan kaiken sen suojan, mikä suinkin oli mahdollista. Ja täydestä syystä! Yhdellä tauolla puun alla kohtasimme äidin ja tyttären, jotka olivat olleet 7-päivän ohjatulla jokiretkellä ja olivat nyt sen päätteeksi kapuamassa ylös koko tuon 16 km matkan. Respect! Ylöspäin noustessa 1,5 mailin majalla tapasimme amerikkalaisen opettajan, joka oli moottoripyöräreissulla. Hänen tyttärensä on kuulema aina haaveillut häämatkasta Suomeen ja toivotimme toki hänet erinomaisen tervetulleeksi ja annoimme vinkkejä mitä eri vuodenaikoina voi missäkin tehdä. Kaikki lepo- ja juttelutauot tulivat tarpeeseen, vaikka yllättävän hyvin ylösnousu sujui. Lopulta koko reissu hoitui kolmessa tunnissa ja aika tarkkaan olimme käyttäneet 'kaavan mukaisesti' tupla-ajan ylöstuloon. Kyllä tuntui hyvälle päästä tasaiselle maalle ja täyttää juomapullo taas kerran. 

Palasimme hotellille virkistäytymään ja illalla saavuimme vielä kerran kanjonille ihailemaan auringonlaskua. Emme olleet ainoita! Upeata oli katsoa, miten kalliot värjäytyivät erivärisiksi auringonlaskun tahdissa. Ja miten hiljaista ympärillä oli. Ja miten kirkkaasti tähdet näkyivät taivaalla. Ihminen tuntee itsensä aika pieneksi ympäristössä, jossa sama näytelmä on toistunut joka ilta miljoonien vuosien ajan samanlaisena vuodenajasta toiseen. Vahva peukku tälle matkakohteelle! 

Grand Canyonista suuntasimme täysin erilaiseen ympäristöön eli Las Vegasiin. Ajomatka oli jälleen pitkä. Matkalla poikkesimme ohimennen Hooverin padolle, joka on käsittääkseni edelleen maailman suurin pato. Ja kun miettii, että se on rakennettu 1930-luvulla, niin aika huima on ollut saavutus sen ajan tekniikalla! Itse padosta oli vaikea saada käsitystä, koska sen näki vain ylhäältä päin. Mitat ovat kyllä mahtavat: padon alaosan paksuus on 200 metriä, leveys lähes neljäsataa metriä ja korkeus pikkuisen yli 200 eli kokoa tuolla rakennelmalla kyllä on! Lämpötila padolla oli tuskallisen korkea lähennellen taas viittäkymmentä ja suuntasimme pikaisesti takaisin autoon nokka kohti Vegasia. 

Aloitimme Las Vegasiin tutustumisen kevyehkösti. Saavuimme tyhjältä aavikolta niin, että edessämme aukesi yhtäkkiä meri korkeita taloja ja mainoskylttejä. Pimeän aikaan näkymä on varmasti uskomaton! Ajoimme Stripiä eli sitä hotellikatua jonkin aikaa ennen kuin lähdimme etsimään majoitusta viereisestä varuskunnasta. Seuraavana aamuna vedimme taas vaellusrytkyt päälle ja otimme suunnaksi luonnonpuiston nimeltään Valley of Fire. Se on tunnettu eri värisistä kalliomuodostelmistaan ja ajattelimme käydä katsomassa myös sen, kun tämä on selvästi muodostunut aika 'kivikkoiseksi' matkaksi 😊 Kuumuus iski toden teolla päälle siellä ehkä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Reitti oli taas Monument Valleyn tapaan autolla kierrettävä, mutta muutamiin kohteisiin oli kävelymatkaa 1,5 - 3 kilometriä. Lämpötila oli vielä hallittavissa, kun kiertelimme vain auton lähikallioita korkeintaan vartin tai vähän yli. Siinäkin ajassa meni kevyesti pullollinen vettä. Mutta kun lähdimme taas kävelemään noin 2,5 km reittiä nähdäksemme jälleen erilaisen kivimuodostelman, oli usko loppua välillä kesken. Kävely tapahtui pehmeässä hiekkarantahiekassa, johon jalka upposi joka askeleella. Kuumuus oli painostava ja hiki valui aivan solkenaan. Hameeni ja paitani olivat läpimärät, silmät sumenivat hien ja aurinkorasvan sekoituksesta. Kävely vei kaikkineen noin 45 minuuttia ja sen päätteeksi totesimme, että eivätköhän kävelyt ole siltä päivältä siinä. Jätimme suosiolla väliin muutaman saman mittaisen lenkin ja tyydyimme ihastelemaan vain autopaikan lähettyvillä olevia kohteita. Upeita nekin olivat! Ja todella vaikuttavaa oli nähdä mm noin 4000 vuotta vanhoja intiaanien kaiverruksia kallioissa. 

Kaikkineen päivä oli erittäin kuuma ja sen päätteeksi lähdimmekin hyvissä ajoin iltapäivästä takaisin Las Vegasiin. Kirjoittauduimme hikisinä ja likaisina hotelliin, jossa kasino- ja muu viihde-elämä oli jo täydessä vauhdissa. Siitä lisää pikapuoliin.