Se Suuri!

Vihdoinkin päästään varsinaiseen luontopäivitykseen ja tämän roadtripin pääkohteeseen! Itsekin huomaan vasta kirjoittaessani, että olemmehan me ehtineet jo melko lailla kaikenlaista. Kuvia valitessani tulee moni asiaa uudestaan mieleen, mutta ihan kaikkea ei voi valitettavasti kirjoittaa, vaikka mieli tekisi! Blogin lukemisen ei kai pitäisi viedä montaa tuntia.....😀

Lämpötila on pysynyt enemmän ja vähemmän tasaisena koko reissun ajan. Kovimmillaan asteita on ollut 46-47 ja yölläkään asteet eivät ole jääneet alle 30. Lukemat ovat kovat ihan paikallisellakin mittapuulla ja joka paikassa muistutetaan ihmisiä juomisen tärkeydestä. Toisaalta hieman naurattaa suomalaiset varoitukset heti, kun meillä lämpötila nousee hellerajaan eli 25 asteeseeen......Mutta myönnettävä se on, että lämmintä - jopa kuumaa - täällä on. Illalla ei puhalla leppeä länsituuli, vaan tuuli tuntuu lähinnä hiustenkuivaajalle tai sille, että seisoisi talvella Stockmannin tuulikaapissa, jossa lämpöpuhaltimet paahtavat täysillä. Vesipullo kulkee mukana koko ajan, ja aurinkorasvaa kuluu runsaasti, vaikka emme varsinaisesti auringossa ole juuri ollenkaan. 

Näissä ääriolosuhteissa olemme tutustuneet aivan mahtaviin luontokohteisiin! Ensimmäisenä saavuimme Monument Valleyhin, joka on kaikille tullut tutuksi maisemista, joita olemme nähneet vanhoissa länkkäreissä. Siellä samojen kallioiden juurella John Wayne on pelastanut neitosia ja ne 'bad hombret' ovat ammuskelleet toisiaan saluunassa viskiä naukkaillen. 

Olemme moneen kertaan ihmetelleet sitä, miten monimuotoista luonto ja maisema täällä on. Esimerkiksi niitä Monument Valleyn mahtavia kallioita ei juurikaan näkynyt ennen eikä jälkeen kyseisen alueen. Sekä kallioiden väri että muoto muuttui toisenlaiseksi aikalailla heti alueen ulkopuolella. Sama ilmiö on ihmetyttänyt useaan kertaan tällä matkalla. Miten voi olla, että kallio voi olla niin erinäköistä sadan kilometrin päässä? Eikö samat luonnonvoimat ole kuitenkin vaikuttaneet niiden syntyyn? Täytynee mennä syksyllä jonnekin opiskelemaan geologian alkeita.....

Itse Monument Valleyssa voi alueen kiertää joko omalla autolla tai opastetulla kierroksella. Me valitsimme oman auton, vaikka hiukan säälimmekin vuokra-Volvoamme. Reitti oli kuin suomalainen mökkitie pahimmillaan ja lisäksi kuiva pölyävä hiekka potenssiin sata. Reitin pituus oli vain runsas 25 kilometriä, mutta aikaa siihen kului päälle kaksi tuntia. Osin tietysti sen takia, että pysähtelimme kuvaamaan vähän väliä, mutta pääosin siksi, että tie ei todellakaan mahdollistanut yhtään kovempaa ajoa. 

Vallitsevin piirre maisemassa itse kallioiden lisäksi oli väritys. Kaikki oli punaista: kalliot, sora, hienonhieno hiekka. Maisema oli kauttaaltaan punainen. Ja vaikka emme juurikaan kävelleet kuin lyhyitä matkoja, myös kenkämme olivat totaalisen punaiset visiitin jälkeen. Uskomatonta, miten eroosio on muovannut kiveä! Miten tuuli, vesi ja hiekka saavat aikaan miljoonien vuosien aikana jotain tuollaista. Aivan mahtavaa! Pakollisten matkamuistojen ostamisen jälkeen hyppäsimme kuitenkin jälleen autoon kohteena se Suuri eli Grand Canyon. 

Kaikki ovat nähneet kanjonista kuvia ja kaikki tietävät, että Se On Iso. Itselläni oli jonkinlainen mielikuva siitä, että seinämät ovat jyrkkiä ja pudotus on jopa toista kilometriä. Muuten en ollut opiskellut kanjonin syntyhistoriaa ennen kuin vasta ajomatkalla sinne. Kännykkä ja Google on kyllä hyvä juttu! (Miinuspuolena tosin se, että kun Arizonassa ajeltiin pitkiä matkoja (=koko päivä) ilman verkkoa, niin tuli jotenkin orpo ja jopa turvaton olo.) Ajoimme ensimmäisenä iltapäivänä suoraan kanjonin Eteläportille (South Rim), maksoimme 25 dollarin puistomaksun, jolla sai vierailla puistossa seitsemän päivän ajan, ja ajoimme vierailukeskuksen parkkipaikalle. 

Kun olimme saaneet jonkinlaisen yleiskäsityksen paikasta, lähdimme kävelemään Rimmille eli vajaa 20 kilometriä kanjonin reunaa seuraavalle kävelytielle. Ensivaikutelma oli että VAU! Se on iso! Sitten tarkastelimme maisemaa vähän tarkemmin ja totesimme, että kanjoni ei juurikaan (ainakaan tuolla kohdalla) ole mikään selväpiirteinen kanjoni, vaan ikään kuin haljennut maankuori, jossa menee useita juovia ja uurteita ennemminkin kuin vain yksi ns. railo. Kanjonin pohja (ja Colorado-joki) näkyi vain sieltä täältä. Muuten maisemaa hallitsivat eri korkuiset ja eri muotoiset rinteet, kalliot, syvänteet ja tasanteet. Mutta se lienee näin jälkikäteen aika päivänselvää, onhan kanjonin leveys paikoitellen jopa 29 kilometriä ja syvyys kaksi kilometriä. Kenties tuo monimuotoisuus ja polveileva maisema ennemminkin lisäsi kuin vähensi kanjonin vaikuttavuutta. Maisema jatkui samanlaisena silmän kantamattomiin. Värit vaihtuivat punaisesta harmaaseen ja taas punaiseen ja kallio täplittyi pienillä pensailla tai jopa puilla ja jos oikein tarkasti katsoi, näkyi siellä täällä polku menevän ristiin rastiin kanjonin reunaa pitkin. Siis VAU! 

Ensimmäisenä iltana teimme siis vain yleiskatsauksen paikkaan ja etsimme mm. lähtöpaikan reitille, jota pitkin pääsee laskeutumaan kanjoniin (pohjalle saakka) eli Bright Angel Trailin. Matkan kokonaispituus alas joelle on noin 16 kilometriä ja sitä ei missään tapauksessa voi tehdä edestakaisena yhdessä päivässä! Kävimme testaamassa reitin alkupään laskeutumalla kymmenisen minuuttia alaspäin, jotta saisin tuntumaa siihen, antaako korkeanpaikan kammoni ylipäätään mahdollisuutta lähteä koko trailille. No eihän se tuntunut juuri missään, jos ei yrittänyt yhtä aikaa kävellä ja kurkkia reunan yli. Paikoitellen pudotusta oli aika suoraan, mutta enimmäkseen reuna oli jonkinverran loiva tai pensaikkoinen. Lisäksi väylä oli 2-3 metriä leveä suurelta osin, joten sekin helpotti huomattavasti. Tämän ensitutustumisen jälkeen etsiydyimme hotelliimme tunnin matkan päässä sijaitsevaan Williamsin kaupunkiin. Motelli kuului sarjaan 'ei-ihan-top-ten', mutta siellä oli vessa ja sänky eikä mukaan tarttunut lutikoitakaan, joten ei suurempaa valittamista. Lisäksi itse kaupunki oli aika hauska. Se hyödynsi vanhaa Route 66 historiaansa ja koko kaupunki oli ikään kuin jäänyt 1950-luvun asuun dinereineen ja vanhoine bensa-asemineen. Lisäksi illalla kadulla esitettiin Villin lännen show, jossa pankkirosvot ammuskelivat toisiaan. Ihan hauska. 
Matkalla puistosta Williamsiin näkyi valtava metsä(vai kukkula?)palo, joka valaisi taivaan punaiseksi ja oli oikeastaan aika pelottava näky. 

Aamulla lähdimme hyvin varustautuneina reissuun. Olimme hyvistä ennakkosuunnitelmista huolimatta trailin alussa vasta yhdeksän aikaan, jolloin lämpötila huiteli jo kolmessakymmenessä. Joka paikassa varoitetaan vaeltamisesta keskellä päivää ja täytyy sanoa, että ihan aiheesta! Olimme alustavasti suunnitelleet laskeutuvamme 1,5 mailin pätkän majalle ja sieltä sitten rauhakseen ylös. Seuraava virallinen levähdyspaikka tai tavoitekohta olisi 3 mailin vesipiste, ja sen jälkeen olisi vielä saman verran matkaa joelle. Meidän tavoitteemme oli siis tuo 1,5 mailia eli vajaa kolme kilometriä suuntaansa. Laskeutuminen kanjoniin oli pettävän helppoa. Väylä oli leveä, alaspäin on helppo mennä, energiaa oli vaikka muille jakaa ja maisemat olivat aivan huikaisevan upeat! Niinpä tuossa 1,5 mailin kohdalla päätimme pienen lepotauon jälkeen jatkaa vielä eteenpäin kolmen mailin majalle. Asetimme itsellemme myös aikarajan eli mikäli emme saavuttaisi majaa tiettyyn aikaan mennessä, kääntyisimme joka tapauksessa takaisin, jotta matkaan kokonaisuudessaan varaamamme neljä tuntia eivät ylittyisi. Ja siis ihan oikeasti! Olimme kaikkien ohjeiden mukaisesti laskeneet että kymmenen kilometriä vie noin 3,5-4 tuntia. 

Kuten sanottua alasmeno oli huolestuttavan kevyttä. Kolmen mailin kohdalla pidimme ainakin varttitunnin tauon, täytimme kaikki juomapullot, söimme energiapatukat, kastelimme hattumme ja lähdimme nousemaan ylöspäin. Olisi ollut kovin helppoa jatkaa vielä alas! Onneksi olimme kumpikin yhtä mieltä siitä, että tämä pituus riitti meille. Majalle oli myös runsaasti varoituksia siitä, miten helposti lämpöuupumus tulee, miten paljon (200) ihmisiä joudutaan vuoden mittaan pelastamaan kanjonista ja toimittamaan hoitoon ja miten puistossa sattuu säännöllisesti myös kuolemantapauksia, kun voimia ei ole osattu arvioida oikein. Kuten kyltissä todettiin: Alasmeno on vapaaehtoista, mutta ylöstulo on pakollista. 

Jos alastulo oli ollut kevyttä, niin ylöstulon haastavuuden huomasi välittömästi. Korkeuseroa tuolla noin 5 km matkalla alas (ja tietysti myös ylös) oli noin 600 metriä eli polku nousi tasaisen tappavalla tahdilla ylöspäin. Hiki puski pintaan ja syke nousi. Lämpötila oli arviomme mukaan jo reilusti päälle neljäkymmentä ja aurinko porotti armottomasti. Pidimme juomataukoja vähintään puolen tunnin välein. Huvittavaa oli, että aina, jos jossain kohtaa puu antoi edes pientä varjoa polulle, siihen oli kerääntynyt vieri viereen ihmisiä saamaan kaiken sen suojan, mikä suinkin oli mahdollista. Ja täydestä syystä! Yhdellä tauolla puun alla kohtasimme äidin ja tyttären, jotka olivat olleet 7-päivän ohjatulla jokiretkellä ja olivat nyt sen päätteeksi kapuamassa ylös koko tuon 16 km matkan. Respect! Ylöspäin noustessa 1,5 mailin majalla tapasimme amerikkalaisen opettajan, joka oli moottoripyöräreissulla. Hänen tyttärensä on kuulema aina haaveillut häämatkasta Suomeen ja toivotimme toki hänet erinomaisen tervetulleeksi ja annoimme vinkkejä mitä eri vuodenaikoina voi missäkin tehdä. Kaikki lepo- ja juttelutauot tulivat tarpeeseen, vaikka yllättävän hyvin ylösnousu sujui. Lopulta koko reissu hoitui kolmessa tunnissa ja aika tarkkaan olimme käyttäneet 'kaavan mukaisesti' tupla-ajan ylöstuloon. Kyllä tuntui hyvälle päästä tasaiselle maalle ja täyttää juomapullo taas kerran. 

Palasimme hotellille virkistäytymään ja illalla saavuimme vielä kerran kanjonille ihailemaan auringonlaskua. Emme olleet ainoita! Upeata oli katsoa, miten kalliot värjäytyivät erivärisiksi auringonlaskun tahdissa. Ja miten hiljaista ympärillä oli. Ja miten kirkkaasti tähdet näkyivät taivaalla. Ihminen tuntee itsensä aika pieneksi ympäristössä, jossa sama näytelmä on toistunut joka ilta miljoonien vuosien ajan samanlaisena vuodenajasta toiseen. Vahva peukku tälle matkakohteelle! 

Grand Canyonista suuntasimme täysin erilaiseen ympäristöön eli Las Vegasiin. Ajomatka oli jälleen pitkä. Matkalla poikkesimme ohimennen Hooverin padolle, joka on käsittääkseni edelleen maailman suurin pato. Ja kun miettii, että se on rakennettu 1930-luvulla, niin aika huima on ollut saavutus sen ajan tekniikalla! Itse padosta oli vaikea saada käsitystä, koska sen näki vain ylhäältä päin. Mitat ovat kyllä mahtavat: padon alaosan paksuus on 200 metriä, leveys lähes neljäsataa metriä ja korkeus pikkuisen yli 200 eli kokoa tuolla rakennelmalla kyllä on! Lämpötila padolla oli tuskallisen korkea lähennellen taas viittäkymmentä ja suuntasimme pikaisesti takaisin autoon nokka kohti Vegasia. 

Aloitimme Las Vegasiin tutustumisen kevyehkösti. Saavuimme tyhjältä aavikolta niin, että edessämme aukesi yhtäkkiä meri korkeita taloja ja mainoskylttejä. Pimeän aikaan näkymä on varmasti uskomaton! Ajoimme Stripiä eli sitä hotellikatua jonkin aikaa ennen kuin lähdimme etsimään majoitusta viereisestä varuskunnasta. Seuraavana aamuna vedimme taas vaellusrytkyt päälle ja otimme suunnaksi luonnonpuiston nimeltään Valley of Fire. Se on tunnettu eri värisistä kalliomuodostelmistaan ja ajattelimme käydä katsomassa myös sen, kun tämä on selvästi muodostunut aika 'kivikkoiseksi' matkaksi 😊 Kuumuus iski toden teolla päälle siellä ehkä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Reitti oli taas Monument Valleyn tapaan autolla kierrettävä, mutta muutamiin kohteisiin oli kävelymatkaa 1,5 - 3 kilometriä. Lämpötila oli vielä hallittavissa, kun kiertelimme vain auton lähikallioita korkeintaan vartin tai vähän yli. Siinäkin ajassa meni kevyesti pullollinen vettä. Mutta kun lähdimme taas kävelemään noin 2,5 km reittiä nähdäksemme jälleen erilaisen kivimuodostelman, oli usko loppua välillä kesken. Kävely tapahtui pehmeässä hiekkarantahiekassa, johon jalka upposi joka askeleella. Kuumuus oli painostava ja hiki valui aivan solkenaan. Hameeni ja paitani olivat läpimärät, silmät sumenivat hien ja aurinkorasvan sekoituksesta. Kävely vei kaikkineen noin 45 minuuttia ja sen päätteeksi totesimme, että eivätköhän kävelyt ole siltä päivältä siinä. Jätimme suosiolla väliin muutaman saman mittaisen lenkin ja tyydyimme ihastelemaan vain autopaikan lähettyvillä olevia kohteita. Upeita nekin olivat! Ja todella vaikuttavaa oli nähdä mm noin 4000 vuotta vanhoja intiaanien kaiverruksia kallioissa. 

Kaikkineen päivä oli erittäin kuuma ja sen päätteeksi lähdimmekin hyvissä ajoin iltapäivästä takaisin Las Vegasiin. Kirjoittauduimme hikisinä ja likaisina hotelliin, jossa kasino- ja muu viihde-elämä oli jo täydessä vauhdissa. Siitä lisää pikapuoliin.