Vajaa viikko!!!

Tiedättekö mikä on hassua? Vuosi on lopulta aika lyhyt aika ihmisen elämässä. Vuodessa ei yleensä tapahdu ihan hirveästi mitään, jos ei ihan todella panosta johonkin asiaan. Otetaan nyt vaikka oma tilanteeni. Voisi vaikuttaa sille, että vuosi on ollut todella tapahtumarikas: muutimme ensin Suomessa kodista toiseen, sitten muutimme tänne USAan, tyttäremme vaihtoi kotia, poikamme saapui maailmalta takaisin Suomeen, jouduimme luopumaan koirastamme. Eli näyttäisihän tuo melkoiselle muutokselle, eikö?

Mutta mutta! Nuohan ovat vain ulkonaisia muutoksia. Itse ihmisessä - minussa - ei ole tapahtunut juuri mitään. Olen kyllä oitis valmis vetämään sanani takaisin, kunhan kuulen suomalaisten ystävieni kommentit palattuani. Mutta noin yleisesti ottaen. Olen ihan se sama ihminen, joka olin lähtiessäni tänne vuosi sitten. Minusta ei tullut kodin hengetärtä, joka nauttisi kokkailusta ja kotoilusta, lintsaan edelleenkin salilta tai lenkiltä silloin tällöin, syön karkkia, nautin herkuista, en käy kasvohoidoissa enkä jalkahieronnassa. En ole ottanut Botoxia tai rasvaimua ja luen mieluummin kirjaa kuin siivoan. Kyseenalaistan kaiken, kontrolloin mielelläni muita enkä pidä itseeni kohdistuvasta arvostelusta. Eli vuodessa ei ole tapahtunut mitään muutosta paremmaksi ihmiseksi. Toivottavasti ei myöskään kovin paljon huonommmaksi. 

Pelkästään se, että ulkoinen elinympäristömme muuttuu, ei aiheuta minkäänlaisia sisäisiä muutoksia sen enempää kuin ihan tavallisessa kotiympäristössäkään. Jos muutosta haluaa, sen on lähdettävä sisältä. Tämä on ehkä tämän vuoden mittaisen projektini (vai prosessini?) tärkein huomio. 

Ulkoista muutosta elinympäristössä sen sijaan on tiedossa seuraavan muutaman viikon ajalle runsaastikin! Parhaillaan olemme pakkaamassa vähiä (tai no, ei ehkä ihan niin vähiä...) tavaroitamme pahvilaatikoihin. Mielestäni emme ole ostaneet juuri mitään, mutta mistä ihmeestä niitä tavaroita oikein on ilmaantunut?! Muuttomiehet hakevat laatikkomme lauantaina, mutta kun tiistai-keskiviikko menee käytännössä pääkaupunki Washingtonissa, torstai lounaalla ja kampaajalla ja perjantai valmistumisjuhlassa ja tanskalaisten vastaanotolla, ei pakkaamiselle loppujen lopuksi jää kovinkaan paljon enää aikaa. Keittiön kaapit ehdin sentään tyhjentää hyvin vasta sunnuntaina!

Haastavan pakkaamisesta tekee myös se, että olemme ensin kolme viikkoa reissussa hyvin kuumissa olosuhteissa eli kierrämme osavaltioissa Texas, New Mexiko, Arizona, Nevada ja Kalifornia. Sinne varusteiksi riittäisi ehdottomasti vain shortsit ja muut hellevaatteet sekä runsain mitoin aurinkorasvaa. Niin ja tietysti joku pitkähihainen sitä jumalatonta ilmastointia vastaan! Se pakkaamisen haaste tulee siitä, että matkatavaramme (ne muuttolaatikot) saapuvat Suomeen laivalla ja mahdollisesti vasta pari-kolme viikkoa oman paluumme jälkeen. Näin ollen joudumme pakkaamaan matkalaukkuihimme shortsien lisäksi myös Suomen kesään sopivat vaatteet. Toivon kuitenkin, että kevyttoppatakkia ei enää heinäkuussa tarvittaisi! Nyt siis, kun pakkaamme muuttolaatikoita, lajittelemme samalla tavarat lomareissun pinoon, Suomen heinäkuun pinoon ja muuttopakkaukseen. Työkavereille jo tiedoksi, että heinäkuussa saavun toimistolle melkoisen suppealla vaatevarastolla. Ja ystävällisesti toivoisin mahdollisimman leppeätä ilmastointia..... ja lämmintä ulkoilmaa.

Vietimme sunnuntaina lippujuhlapäivää täällä kotonamme. Oli hyvä syy kutsua jälleen ystäviä kylään viimeistä kertaa. Haikeaksi vetää, kun tiedän, että suurinta osaa en tulee enää koskaan näkemään kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Joidenkin kanssa yritän tehdä kaikkeni, että vielä tapaisimme! Ystäväni sanoi eilen, kun häneltä kysyttiin parasta ja mieleenpainuvinta paikkaa, missä hän on (miehensä työn vuoksi) asunut, että kaikki paikat ovat yhtä ihania. Viihtyminen ja postiviivinen kokemus muodostuu ihmisistä, ei paikasta. Ja se on kyllä totisinta totta! Onhan tämä meidän pieni kyläpahasemme viehättävä, mutta ihanat ihmissuhteet, ystävät niin täältä USAsta kuin ympäri maapalloa ovat tehneet tästä vuodesta sen ihanan kokemuksen, joka tämä on ollut! Siksi muistan Carlislen aina ihastuttavana sympaattisena kaupunkina ja tulen varmasti kaipaamaan tänne moneen kertaan. 

Myös läheisimmän ihmissuhteeni eli puolisoni kanssa tämä on ollut matka uudelleen toisiimme tutustumiseen. Onhan tämä ensimmäinen kerta 28 vuoteen, kun olemme ihan vain kahdestaan. Lähes heti suhteemme alussa perheeseemme tuli koira, dalmatialainen Dotti, joka rytmitti arkeamme. Parin vuoden päästä perheeme kasvoi tyttärellä, ja vähän myöhemmin vielä pojalla. Sen jälkeisiin vuosiin on mahtunut niin ylä- kun alamäkiäkin. Mieheni on ollut komennuksella ulkomailla kolmeen kertaan ja lisäksi asunut pari vuotta Suomessa eri paikkakunnalla kuin muu perhe. Itse olen viettänyt lyhyen pätkän Belgiassa, Brysselissä. Asunnot ovat vaihtuneet, olemme kokeneet koiran menettämisen, uuden saamisen ja taas luopumisen. Ja kaiken tämän keskellä olemme pyörittäneet ihan normaalia lapsiperheen arkea. Nyt siis olimme kahden! Kokonaisen vuoden. 

Vuosi on mielestäni tuonut myös meidät lähemmäksi toisiamme. Vieraassa paikassa ja kulttuurissa on ollut hyvä tukeutua toiseen, joka jakaa saman kokemuksen. Meillä on ollut aikaa käydä hyviä pitkiä keskusteluja (niin, ja väittelyjä....) sekä kotona että erityisesti niiden lukuisten pitkien automatkojen aikana, joita olemme täällä tehneet. Särmät ovat kenties hiukan hioutuneet. Lainaisin, sitä tunnettua sanontaa, jota käytetään lasten kasvatuksessa, että ei se määrä vaan laatu. Olen sitä mieltä (ja siis myös lasten suhteen) että ei laatu riitä korvaamaan määrää. Kyllä määrääkin välillä tarvitaan. Kun olemme koko ajan yhdessä, opimme myös (ja taas) näkemään toisesta uusiakin puolia, tai niitä joiden olemassaolon olimme jo unohtaneet. Olemme keskustelleet ajankohtaisista aiheista, kuulleet - ja toivottavasti myös kuunnelleet - toistemme näkemyksiä ja myös arvostaneet niitä. Olemme löytäneet toisistamme taas puolison lisäksi sen parhaan kaverin. Toivon, että pystymme pitämään sen yllä, vaikka tulevaisuus tuokin taas useita muutoksia tullessaan. 

Tiistai-iltana olimme vielä viimeisessä virallisessa ns. edustustehtävässä suurlähetystössä Washingtonissa. Mukavaa oli, kun paikalla oli jo joitakin tuttuja edelliseltä kerralta ja tietysti kiinnostavaa oli jutella uusien tuttavuuksien kanssa. Lähetystö oli koristeltu Suomi 100 -teeman mukaisesti suomalaisilla tuotteilla Minna Parikan kengistä, Aalto-maljakkoihin ja muumeihin. Olisi toki ollut hienoa, jos tarjolla olisi ollut myös suomalaisia hyviä likööreitä. Toivoisin, että suomalaisia tuotteita markkinoitaisiin muutenkin tehokkaammin maailmalla. Meidän kaupassamme on ruotsalaista näkkileipää, ruotsalaisia piparkakkuja, tanskalaista hilloa ja tietysti ruotsalaisiin vaateketjuihin törmää kaikissa suuremmissa kaupungeissa. Joka kerta, kun olemme tarjonneet karjalanpiirakoita, saaristolaisleipää tai lakka- tai salmiakkilikööriä, tuotteet on käytännössä viety käsistä! Miksei niitä löydä täällä mistään kaupoista?

Pakkaaminen on jo hyvällä mallilla ja syytä ollakin. Jääkaappi on lähes tyhjä, viinejä tosin on vielä useampi pullollinen jäljellä, mutta voi olla että viedään viinejä tuliaisiksi vielä näihin muutamiin viimeisiin pippaloihin, joihin ollaan menossa. Kuljeskelen lähikaduillamme ja yritän painaa mieleeni kaikki ne tavalliset asiat, joihin en enää ole aikoihin kiinnittänyt huomiota, mutta jotka antavat tälle paikalle juuri sen oman sympaattisen luonteensa. Ja yritän jotenkin ymmärtää, että tämä alkaa olla nyt tässä. 

Maanantaina kuitenkin hyppäämme lentokoneeseen määränpäänä Dallas, Texas. Siihen mennessä päivät kuluvat pakatessa, siivotessa ja juhliessa.