Täydelliset naiset

Havahdun välillä itsekin ihmettelemään elämääni täällä. Jäin erityisesti taas pohtimaan sitä, kun molemmat siskoni ovat kummastelleet nykyistä elämääni ja miettineet, miten enää sopeudun takaisin ns 8-16 -elämään, kun joskus täältä kotiudutaan. Sitähän sanotaan, että ihmisen on hyvä mennä aina silloin tällöin mukavuusalueensa ulkopuolelle. No kyllä mennään ja rajusti! 

varuskunnan rouvien lounaskerho

Suomessa arki on tavallaan aika tylsää. Joskus mennään leffaan tai ulos syömään ja kun oikein käydään läpi kalentereita, voi ystävien kanssa saada tapaamisen sovittua kolmen kuukauden päähän ja sitten vaan odotellaan sormet ristissä, ettei kenellekään tule ylitöitä tai flunssa. Muuten käydään lähinnä arkisin töissä, silloin tällöin myös muina päivinä, ja kerran viikossa käydään city-marketissa. Siinä välissä ehkä jossain lähi-siwassa. Sellaista elämä on ollut suunnilleen niin pitkään kuin aikuiselämästä muistan. Ja se on ollut ihan hyvää sellaisenaan! 

Täällä sen sijaan elämä eroaa kaikin mahdollisin tavoin entisestä normaalista. Ja huomaan myös eläväni varmaankin juuri sellaista ns. eläkeläisen elämää eli kun kalenterissa on päivälle yksi merkintä, niin se on vielä hallittavissa, mutta jos merkintöjä on kaksi samalle päivälle, niin on ihan kamala kiire! Hyvä että ehtii pyykkejä pestä sellaisena päivänä. Viimeisen runsaan viikon ohjelma esimerkiksi on ollut seuraavalainen: 

tiistai: kv-vaimoryhmän museokierros ja lounas jonka jälkeen yliopisto iltapäivällä
keskiviikko: jumppa ja kaikkien vaimojen lounas varuskunnassa vierailevine puhujineen
torstai: itse järjestämäni lounas ns sisäpiirin lounasryhmässä ja yliopisto
perjantai: jumppa ja lähtö Kaliforniaan, jossa oltiin perillä noin klo 22
lauantai: Sequia-luonnonpuistokäynti ja luokkakokous illalla
sunnuntai: kotiin, jossa oltiin klo 2 yöllä
maanantai: jumppa
tiistai: miehen seminaariryhmän vaimojen aamupala ja askartelu  (kyllä. askartelua!), yliopisto iltapäivällä
keskiviikko: tapaaminen opiskelevien vaimojen kanssa yliopistolla ja illalla tanssitunti

Suunnilleen tällaista ohjelmaa täällä eletään. Niin ja nyt perjantaina on varuskunnassa merirosvoteemainen juhla, johon kaikkien (myös miesten!) on pitänyt askarrella jotain merirosvoaiheista. Osa kuulema myös aikoo pukeutua teeman mukaisesti ihan viimeisen päälle!

Olen tullut siihen tulokseen, että kun varmasti 95 % puolisoista (=vaimoista) on kotiäitejä, he haluavat saada sisältöä elämäänsä tekemällä ihan tosissaan näitä sosiaalisia juttuja. Ja mikäs siinä. Mutta en siis ollut ihan omimmassa ympäristössäni, kun tiistaiaamuna suuntasin yhden rouvan kotiin mukanani aamupalaksi tehty kinkkuquiche ja heti ovelta minut ohjattiin askartelupöytään. Teimme kynttilänjalat. Siis koristelimme valmiin lasipurkin. Sormet sain tahmeiksi liimasta ja muut rouvat kehuivat kilvan toisiaan siitä, miten hienoja purkkeja teimme. Syysteemaan sopivasti paistoimme myös kurpitsabagelit, joita sitten söimme ja vaihdoimme samalla reseptejä ja vinkkejä hyvistä ruokakaupoista ja tarjouksista. Bagelit olivat oikein hyviä ja aamu oli ihan hauska. Mutta olipahan ensimmäinen kerta elämässäni! Ja tuskin tämän vuoden viimeinen.

Viikonlopun reissu tehtiin siis Kaliforniaan, josta kyllä saimme täällä kuulla. Ensinnäkin muut kv-tutut olivat kovin kateellisia siitä että pääsemme Kaliforniaan ja paikalliset taas totesivat, että eihän kukaan matkusta sinne asti vain viikonlopuksi. No reissu oli oikein hyvä olkoonkin, että tulipahan taas koettua miten iso tämä maa on! Kaikkineen reissasimme noin 12 tuntia suuntaansa, kun otti huomioon automatkan kentälle ja vaihtoajan välilentokentällä. Mutta uskomatonta, miten kotoisa olo minulle aina Kaliforniassa tulee, vaikka asuin siellä vain vuoden ja siitäkin on jo 35 vuotta aikaa. Menimme sinne siksi, kun minulla oli High School -luokkani luokkakokous ja kun kerran täällä 'lähellä' oltiin, mentiin toki mukaan. Edelliset kerrat olen ollut 20-vuotis ja 30-vuotiskokouksissa. Seuraava onkin sitten nelikymppiset! Kalifornian maisemat ja tuoksut ovat osa sielunmaisemaani, ei siitä mihinkään pääse.

Vanhoista lähimmistä ystävistäni oli paikalla muutamia ja heidän kanssaan oli tietysti kiva vaihtaa kuulumisia. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että ihan hirveän syvälliselle tasolle ei yhdessä illassa pääse varsinkin, kun musiikki pauhasi sen verran kovalla voluumilla, että puolet keskustelusta meni huuliltaluvun puolelle. Vaan oikein kivaa oli silti! Ja näytti muillakin kuin minulla olevan vaikeuksia tunnistaa toisiaan. Useampi kulki ja kyseli kuka toinen mahtaa olla. Jännä sinänsä: jotkut olivat aivan samannäköisiä kuin kouluaikoina ja toisia en muista koskaan nähneenikään!

Lauantaina päivällä ennen juhlaa ehdimme viettää muutaman tunnin läheisessä Sequoia-puistossa, jossa kasvaa niitä maailmankuuluja jättiläispuita. Puisto sijaitsee ihan kokouskaupunkimme Visalian vieressä ja on Yhdysvaltojen kolmanneksi vanhin luonnonpuisto perustettu v 1890. Kävin siellä aikoinaan muutamaankin kertaan ja lisäksi olemme mieheni kanssa tehneet sinne reissun aiemminkin. Mutta maisemien ja niiden puiden vaikuttavuus ei häviä minnekään!  

Uskomatonta on myös se, missä ne puut ihan oikeasti kasvavat. Ensin ajellaan jonkin aikaa lähes autiomaassa. Sitten lähdetään nousemaan vähitellen kukkuloille, joissa kasvaa matalaa pensaikkoa. Ja mitä ylemmäs noustaan, sitä tiheämmäksi muuttuu metsä, kunnes lopulta noin 2000 m korkeudessa saavutaan lähestulkoon ylätasangolle, jossa ihan yhtäkkiä alkaa kasvaa näitä puita! Aivan kuin satumaisemaan saapuisi. Uskomatonta on myös se, miten nämä puut lisääntyvät. Kävystä toki, mutta lisääntymiselle välttämättömiä ovat metsäpalot, koska vain siten syntyy riittävä lämpötila, jossa kävyt aukeavat (tai en ihan tiedä miten se teknisesti tapahtuu....). Lähes jokaisessa puussa näkyikin selviä palaneita osia, mikä on ihan ymmärrettävää, jos puilla on ikää parituhatta vuotta. Tämä minun kanssani poseeraava puu on siis kenraali Sherman. Toinen kuuluisa puu on kenraali Grant. 

Puiden lisäksi puiston vetonaula on Moro-rock eli kallio, joka on itse asiassa monoliitti. Kivelle pääsee patikoimaan ja huipulta on mahtavat näköalat! Kävin siellä silloin 35 vuotta sitten, mutta kun viisi vuotta sitten teimme miehen kanssa uudestaan reissun tuonne puistoon, en enää uskaltanut kuin puoleen väliin. Portaat ovat loppupäässä todella kapeat ja kaide on matala. Ja kun pudotusta on satoja metrejä suoraan alaspäin, ei tällainen korkeanpaikankammoinen enää päässyt loppuun asti. Jopa mieheni, joka yleensä menee minne vain, joutui ihmettelemään sitä, miten heppoisat olivat rappuset ja turvallisuus muutenkin ottaen vielä huomioon tämän maan ylimitoitetut turvallisuusvaatimukset joka paikassa. Tässä vähän kuvia, joita uskaliaat ovat sieltä ottaneet. Ja siis onneksi olin itsekin nuorena rohkea ja kiipesin ylös asti!

Matkalla lentokentälle törmäsimme Visalian kaupungissa katolisen seurakunnan paraatiin. Joku juhlapäivä heillä varmaankin oli, mutta mikä, jäi vähän epäselväksi. Paraatipukeutumiseen oli joka tapauksessa panostettu vahvasti! 

En tiedä millä perusteella kullekin oli puvut valittu, mutta tiedän kumman tyylin oma tyttäreni olisi valinnut!

Mantereen ylityksen aikana täytyi todeta, että ehkä haukumme amerikkalaisia vähän turhaan siitä, että he eivät juurikaan omasta maastaan poistu. Kun omasta maasta löytyy autiomaata, vuoristoa, kanjoneita, hiihtomahdollisuuksia ja hiekkarantoja, niin ei sitä välttämttä ihan heti keksi tarvetta matkustaa pitkää matkaa vaikkapa Eurooppaan. Totta, kulttuurikokemusta ei välttämättä oman maan sisällä saa (vaikka näin helsinkiläisenä siirryn mielestäni ihan eri kulttuuriin vaikkapa Kuopion visiitillä...), mutta muuten tämä maa tarjoaa kyllä puitteet minkälaiseen reissuun vain.

Ja sitten vakavampaan aiheeseen eli presidentin vaaleihin. Muutama päivä sitten pidettiin presidenttiehdokkaiden ensimmäinen yhteinen vaalikeskustelu. Ohjelma oli ihan pakko katsoa ja kyllä se olikin mielenkiintoinen, vaikkakin ihan käsittämätön! Olen edelleen ihan yhtä subjektiivinen kuin ennenkin ja varmasti se vaikutti arviooni keskustelusta. Mutta ihan oikeasti! Jos toinen ehdokas koko ajan yrittää keskeyttää puheen välihuudoilla ja eleillään ja ilmeillään ilmaisee selvästi mielipiteensä toisesta, niin uskoisin, että myös Trumpin kampanjajoukot ovat vuodattaneet tuskan hikeä haastattelua katsoessaan. Ja hänen oma kampanjaväkensä onkin myöntänyt että miehellä ei mennyt kaikki ihan putkeen.  Ja silti seuraavan päivän uutisissa Trump hehkutti voittoisaa keskusteluaan (joka muissa kuin hänen omassa mediassaan oli tulkittu aivan toisin päin) ja ilmoitti nyt valttikorttinaan kaivavansa vielä Monica Lewinskyn tapauksenkin esiin. Että sillä lailla täällä presidenttiä valitaan. Olen jutellut muutaman paikallisen kanssa näistä vaaleista ja todella monet ovat hyvin vahvasti jomman kumman puolella. Jopa niin, että perheissä on tullut valtavia riitoja ja ystävyyssuhteet ovat katkenneet puhumattakaan siitä, että fb-suhteita on karsittu runsain mitoin. Enkä ihan rehellisesti voi ymmärtää, miten kukaan täysijärkinen voi äänestää tätä miestä! 

Seuraava väittely on runsaan viikon päästä ja siitä ennustetaan tulevan tasaisempaa. Mutta kun molempien ehdokkaiden menneisyyttä pengotaan suurennuslasilla, heitä seurataan herkeämättä ja jokaista sanaa analysoidaan äänenpainoja myöten, voi tässä viikon mittaan tapahtua vielä mitä vaan, mikä kallistaa venettä jompaan kumpaan suuntaan. 

Kulttuuri- ja muuta shokkia

Vieraaseen maahan muuttaessa kulttuuriin sopeutumisen katsotaan tapahtuvan tietyn kaavan mukaan. Olen itse kokenut sen vaihto-oppilaana 18-vuotiaana, kertonut siitä tyttärelleni, kun hän lähti vuorostaan vaihtoon ja lisäksi olen yrittänyt tuoda sitä esille niille Suomeen tulleille vaihto-oppilaille, jotka ovat meillä vuosien aikana lyhyempiä tai pidempiä aikoja viettäneet. Joten luonnollisesti kuvittelin, että asia ei koske minua enää millään tavoin. 

Mutta hupsis! Kyllä se näköjään taitaa kuitenkin olla joku universaali lainalaisuus, jolle ei mitään voi, vaikka ilmiön tunnistaakin. Ihastumisvaihe - tai lähinnä ehkä kuherruskuukausi - oli selvästi meneillään koko kesän. Osittain varmasti kyse oli myös siitä, että olin ihan oikeasti 'lomalla' eli tavallaan normaalina kesälomaturistina, jolloin on tarkoituskin kulkea silmät ymmyrkäisinä ja ihmetellä ja hieman ehkä naureskellakin kaikkea uutta. Tosin lomailu tässä tapauksessa kesti ja on kestänyt kohtalaisen pitkään..... Mutta koko kesän jaksoin ihastella säätä ja luontoa ja paikallisia nähtävyyksiä ja koko ajan oli ikään kuin ihana oppia ja kokea uusia asioita. (Okei, suihku, imuri ja kokolattioamatto ei missään vaiheessa kuulunut sinne ihastelun puolelle.) 

Kenties nyt meneillään on sen ns. shokkivaiheen ja sopeutumisen välitila. Tavallaan arki rullaa jo ihan tavallisena, löydän ruokakaupasta perustuotteet jo kohtalaisen mukavasti ja liikkuminenkin sujuu ilman suurempia vaikeuksia. Lisäksi jumpat ja opiskelu on tuottanut omanlaistaan rytmiä arkipäiviin. Toisaalta taas juuri viime viikolla intialaisen ystäväni kanssa totesimme yhteisesti, että elämä ei ole vieläkään asettunut ns normaalitilaan. Eikä välttämättä koko vuoden aikana asetukaan. Rakennamme tavallaan joka aamu päivämme ja elämämme alusta. Olen joutunut huomaamaan, että ihmisen elämä muodostuu loppujen lopuksi hyvin arkisista pienistä asioita, jotka tuovat elämään mielekkyyttä ja hallinnan tunnetta. Minun arkeni on ollut noin kaksikymmentä vuotta suunnilleen samanlainen: aamulla lapset päiväkotiin/kouluun, töihin, ruokakauppaan/ruoan valmistaminen, lapset harrastuksiin ja vielä koira lenkillle muutaman kerran päivässä. Tästä listasta puuttuu tällä hetkellä osaltani kaikki.  

Täällä hikoilen 3-5 kertaa viikossa!

Toki lähden muutamana aamuna jumppaan ja kaksi kertaa viikossa yliopistolle. Mutta esim. ruokaostosten ja ruokailun suhteen olemme edelleen totaalisen hukassa! Syömme vähän mitä sattuu ja milloin sattuu emmekä usein edes yhtä aikaa, koska päivärytmimme ovat niin erilaiset. Joka päivä on tavallaan poikkeuspäivä normaalista, vaikka sitä normaalia ei ole olemassa. Joten voin kyllä täysin yhtyä siihen näkemykseen, että yhteiset ruokailuhetket luovat ( myös lapsille!) turvallisuuden tunnetta! On ollut kuitenkin lohduttavaa huomata, että en ole tämän rutiinittomuuden kanssa yksin eli kyseessä ei ole yksilön (minun) ongelma, vaan ihan yleinen tiettyyn elämäntilanteeseen liittyvä asia. Erityisesti tässä epäselvyyden tai epävarmuuden tilanteessa olemme me, joilla ei ole lapsia hoidettavana. Lapset luonnollisesti tuovat väkisinkin oman rytminsä päiviin.

Mahdollisesti joku shokki- tai kyllästymisvaihe on siis meneillään, kun huomaan olevani välillä vähän hukassa ja ajelehtivani. Päivät eivät ole kyllä kertaakaan tuntuneet pitkille, tai sille että ei olisi mitään tekemistä. Tekemistä kyllä on. Mutta haaste ehkä tuleekin siitä, että tekeminen pitää ikään kuin keksiä joka päivä uudelleen. Tämän kokemukseni pohjalta uskon ymmärtäväni ihmisiä, jotka eivä oikein löydä paikkaansa vaikkapa työttömyyden tai (vastentahtoisen) eläköitymisen aikana. Lisäksi, vaikkakin olemme täällä vielä pitkän aikaa, takaraivossa on koko ajan tietynlainen varautuneisuus. Koska emme aiokaan jäädä tänne pysyvästi, ei minun kannata sitoutua tai perehtyä liian paljon vaikkapa kunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tavallaan sotilasympäristön tarjoamat kerhot tuovat sitä kaivattua turvaa ympäristössä, jossa kaikki muutkin ovat vain käymässä. 

Amerikka on iso maa!

Tekemistä kuitenkin on. Saimme iloksemme tyttäremme vieraaksemme kahdeksi viikoksi elo-syyskuun vaihteessa. Ja hyvinä turistioppaina järjestimme tietysti hänelle myös ohjelmaa. Teimme toissaviikonloppuna matkan Kanadan puolelle Niagaran putouksille. Ajomatkaa kertyi vajaa kuusi tuntia lounastaukoineen, joten viikonloppureissulle tuli melkoisesti kilometrejä (ja outlettejä ostoksia varten...). Tiet ovat täällä kuitenkin sen verran hyväkuntoisia, että ajaminen sinänsä on ihan mukavaa. Matkalla huomasimme myös, että siinä missä Suomessa voi ajaa pitkiä matkoja metsien keskellä, niin täällä nekin ajomatkat ovat moninkertaisia. Metsiä, kukkuloita ja jokia riitti silmänkantamattomiin! Bongasimme myös jälleen uuden eläinvaroituskyltin tien varrelta. Tähän mennessä elämäni varrella eksoottisimmat varoitukset ovat koskeneet, sammakoita, villisikoja ja koaloita. Nyt kohtasimme varoituskyltin karhuista! Yhtään karhua emme kyllä nähneet. Onneksi. 

karhuvaara (pienellä kirjoitettuna!)

Rajanylitys Kanadan puolelle sujui erittäin jouhevasti ja ilman mitään jonoja, vaikka kyseessä olikin alkusyksyn kiireisin lomaviikonloppu eli Labour-day. Olin edellisenä iltana löytänyt netistä tiedon, jonka mukaan maaliskuusta alkaen suomalaistenkin on pitänyt hakea eta-lupaa Kanadaan matkustaessaan. Meillähän ei sellaista tietenkään ollut. Onneksi lisägooglauksella selvisi, että se tarvitaan ainoastaan silloin, kun maahan saavutaan lentäen. Joten pääsimme kuin pääsimmekin Kanadaan hyvin näppärästi. Ojensimme auton ikkunasta rajamiehelle kaikkien kolmen passit, mies kysyi mitä aiomme tehdä ja kuinka kauan oleskella Kanadassa, jonka jälkeen saimme leimat passiin ja hyvän matkan toivotukset. USAan palaaminen oli astetta tarkempaa. Rajamies halusi tarkistaa auton ikkunasta keitä autossa oli ja varmisti vielä meidän sukulaissuhteemme (kysymällä) sekä osoitteemme Yhdysvalloissa. Mutta eipä tuossakaan rajajonossa kokonaisuudessaan mennyt varmaan viittäkään minuuttia. Suunnilleen puolet meidän tuttavapiiristämme täällä on jo ehtinyt tehdä matkan putouksille. Ns länsimaalaisista käytännössä kaikki ovat suunnanneet Kanadan puolelle, mutta valtaosa on joutunut tyytymään USAn puoleisiin putouksiin, koska viisumia Kanadaan ei välttämättä kovin vaivattomasti tai edullisesti saisi. 

Niagaran putoukset sijaitsevat Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla eli 
niitä voi periaatteessa katsoa kumman maan puolelta vain. Kanadan puolella on kuitenkin ns hevosenkenkäputous, joka on se näyttävämpi ja kuuluisampi ja siksi halusimme suunnata sinne. 

Itse Niagaran kaupunki oli aivan järkyttävä! Suunnilleen Kaisaniemen puiston kokoiselle alueelle oli rakennettu valtavasti hotelleja, ravintoloita, viihdekeskuksia (Ripley's, vahakabinetti, kauhutaloja yms) ja kasino ja valot välkkyivät ja musiikki soi läpi yön. Iltakymmeneltä putouksen yllä oli upea ilotulitus ja itse putous oli valaistu tiestysti myös värivaloin.

Tylsänä suomalaisena täytyy sanoa, että putoukset näyttivät huomattavasti paremmilta päivänvalossa ihan omassa luonnollisessa mahtavuudessaan. Halusimme tietysti ottaa reissusta ja putouksista kaiken irti, kun kerran sinne asti olimme menneet, ja ostimme liput putouksen taakse tehtävään kävelyyn (Journey behind the Falls) sekä elokuvaesitykseen, jossa kuvattiin putouksen synty geologisena muodostelmana. Ihan hyvä tietopaketti kokonaisuudessaan!  Putouksen taakse kallioon oli louhittu tunneli, jossa oli muutamia aukkoja suoraan putoukseen. Vettä lukuunottamatta sieltä ei mitään tietenkään nähnyt, koska vesimassa oli luonnollisestikin läpinäkymätön.

Matka takana Falls. Vettä riittää!

Pauhu ja vesiroiskeet kertoivat kyllä siitä, että vettä on ja paljon! Samaisella kävelyllä pääsi myös ihan putouksen viereen rakennetulle tasanteelle ja siinä putouksen voiman aisti kyllä ihan täydessä voimassaan. Valokuvia ei juurikaan voinut ottaa, koska vesi kasteli puhelimen (ja meidät) parissa sekunnissa. Lisäksi vesimassat aiheuttivat melkoisia tuulenpyörteitä, mikä roiskutti vettä entisestään. Vaikka olinkin käynyt putouksilla työn merkeissä kerran aikaisemminkin, oli kokemus edelleen yhtä vaikuttava! Mutta täytyy sanoa, että ihan en ymmärrä mitä on liikkunut 63-vuotiaan naisopettajan päässä vuonna 1901, kun hän päätti laskea putouksen tynnyrillä alas. Ja selvisi siitä! Ehkä opettajat saavat jännitystä tänä päivänä ihan arkielämässäänkin ilman, että tarvitsee hakea sitä muualta. 

Muuta turismia ei viime viikkoihin ole juuri sisältynyt. Olemme tosin tehneet mieheni kanssa jo alustavaa listaa niistä paikoista, joihin haluamme täällä ollessamme vielä mennä. Voi olla, että joudun ottamaan vielä yhden vapaavuoden töistä.... Helmikuulle varmistui joka tapauksessa yksi reissu ja vieläpä oikein kiinnostava sellainen! Mieheni opintoihin täällä kuuluu kahden viikon opiskelujakso joko Floridassa tai Havajilla. Tällä viikolla arvottiin lähtijät kumpaankin kohteeseen ja arpa näytti hänen osaltaan Havajia. Alustavasti on ilmoitettu, että puolisoilla/perheillä on mahdollisuus omalla kustannuksellaan osallistua tuohon reissuun, joten näyttäisi sille, että pääsen täältäkin hetkeksi talvea pakoon.

Filosofian opintoni etenevät huimaa vauhtia! En tiedä meneekö osaamiseni eteenpäin, 

mutta ainakin vauhti, millä edetään tunneilla, on haastava. Platonin Valtio käsiteltiin kahdessa oppitunnissa, Aristoteleen Nikomakoksen etiikkaan varattiin peräti vajaa tunti. Tarkoitus on, että ennen tuntia olisimme aina lukeneet käsiteltävän aihealueen, jota professori meille avaa luennolla tarkemmin ja sitten tunnin jälkeen palaisimme lukemiseen vielä uudelleen, jotta voisimme arvioida tekstiä tunnilla käsiteltyjen teemojen mukaan. Itse olen kuitenkin sen verran hidas lukija, että aika haasteelliseksi on osoittautunut jo se, että ehdin lukea vaaditut noin 50 sivua oppitunnille etukäteen. Eli jos vielä pitäisi lukea sekä aiemmin käsitelty teksti että uusi, ei minulla ainakaan kärsivällisyys - eikä aika - enää riitä. 

Ja vaikka mielestäni ihan hyvin pärjään arkikielen kanssa ja olen työssänikin joutunut lukemaan englanninkielisiä materiaalieja, olen huomannut, että on aivan eri asia lukea antiikin filosofeja (jotka ovat välillä haastavia suomeksikin!) tai keskiajan eurooppalaisia ajattelijoita, joiden kieli on sekä rakenteeltaan että sanoiltaan hyvin vanhahtavaa. Jännityksellä odotan ensimmäistä välitenttiä lokakuussa, jolloin tulee mitattua se, olenko millään tavalla kärryillä asioissa. 

Syksy on tullut tännekin jo mainosten mukana. Lehdet ovat täynnä syysvaatemainoksia, ruska-ajan huippua odotetaan innokkaasti ja kaupat ovat pullollaan Halloween koristeita. Ja niitä todella riittää!! Olen jo vähän alustavasti suunnitellut järjestäväni Halloween-juhlat. Onpahan hyvä syy hankkia pari luurankoa ja jättiläishämähäkki. 

Sään puolesta mennään edelleen ihan kesäisissä merkeissä. Illat pimenevät jo kahdeksan aikaan ja aamuisin on lämpötila ollut joinakin aamuina vain 14 astetta. Päivälämpötilat pysyttelevät edelleen kolmenkympin tienoilla, mikä on tännekin kuulema poikkeuksellisen lämmintä. Paikalliset asukkaat odottavatkin jo viileämpiä säitä, jotta he pääsisivät pihatöihin ja voisivat muutenkin ulkoilla enemmän. Minun puolestani lämpö voi jatkua vielä ihan hyvin tällaisenaan.... Huomasin juuri, että kuluneeseen kolmeen kuukauteen olen käyttänyt noin viittä eri hametta ja toppia sekä niitä yksiä shortseja, jotka mukaan otin. Aika vähällä ihminen loppupeleissä pärjää. Saa nähdä missä vaiheessa kaivan caprit tai farkut kaapista tai vedän pitkähihaisen paidan päälle. 

Viikon päästä olemme lähdössä viikonloppureissulle Kaliforniaan, jossa vuorossa on vaihto-oppilasluokkani 35-vuotistapaaminen. Kuvittelin vielä keväällä, että täältähän on näppärä piipahtaa länsirannikolle, kun kerran samassa maassa ollaan. Totuus on, että lento vaihtoineen vie noin 7 tuntia.... Mutta luokkakokouksestamme lisää seuraavassa blogissani!

Mukavaa alkusyksyä!

Hulinaa ja huisketta

Uusi Alma Materini eli Dickinson College, Denny Hall

Aika suorastaan lentää ja edellisestä blogitekstistäkin on jo kaksi viikkoa! Pitkähköön taukoon on useitakin selityksiä. Elämä täällä on oikeastaan jo ihan normaalia arkea (ainakin omasta mielestäni) ja tuntuu, etten oikein keksisi mitään mielenkiintoista kirjoitettavaa. Sää on edelleen lämmin, käsisuihkua ei ole eikä tule ja ruokapakkaukset ovat vieläkin järkyttävän isoja kahden hengen talouteen. Kuka niistä haluaa mitään kuulla? Toisaalta taas elämä nimenomaan on asettunut arkisiin uomiinsa eli päivät kuluvat ihan hujauksessa eikä aikaa kirjoittamiselle tunnu oikein löytyvän. 

Kiireinen arkeni on kieltämättä aika lailla täysin erilaista kuin mitä se on ollut koti-Suomessa viimeiset pari vuosikymmentä. Tajusin tämän ehkä parhaiten tällä viikolla, kun olemme saaneet tyttäremme tänne parin viikon vierailulle. Olen selvästi ja sujuvasti hypännyt Real Housewives -formaattiin ihan huomaamattani. Tyttäreni jopa ehdotti, että meistä (siis tästä varuskuntavaimoelämästä) saisi hyvän uuden tosi-tv -formaatin. 

Aamuisin mietin onko vuorossa klo 9 circuittia vai TRX-treeniä ja ehdinkö jäädä sen jälkeen vielä tunnin joogaan. Viimeiset neljä viikkoa kävin lisäksi joka iltapäivä englannintunnilla, mikä vei tehokkaasti iltapäivän tunnit 12.30 - 16.30 välillä. Sitten onkin jo mietittävä mennäänkö ulos syömään, tavataanko muita perheitä, onko joku sosiaalinen tilaisuus edessä vai vietetäänkö ihan koti-iltaa. 

Englannintunnit päättyivät viime viikolla (kyllä, sain todistuksen!), mutta tällä viikolla olen aloittanut poliittisen filosofian opiskelut Dickinsonin yliopistossa.

Opintoja on vain kahtena päivänä viikossa, mutta kurssin lukemisena on vaatimaton 1400-sivuinen teos klassisia filosofeja Platonista ja Aristoteteleesta Hobbesin ja Rousseaun kautta Marxiin. Tätä kirjoittaessani vielä pähkäilen valintaani sen välillä haluanko kurssista arvosanan eli olen opiskelija kuten muutkin, vai kirjaanko itseni vain kuunteluoppilaaksi ilman stressiä tenteistä ja esseistä. Huomenna asiassa on tehtävä päätös ja merkitystä asialla on siinä mielessä, että jos haluan saada kurssista arvosanan, on minun myös läpäistävä se. Muussa tapauksessa menetän oikeuteni opiskella Dickinsonissa ensi keväänä. Olen siis tällä viikolla yrittänyt hulluna kahlata läpi Platonin Valtiota, mikä on englanniksi kohtuullisen haasteellista! 

Englanninkurssin päättäjäiset

Erityisen amerikkalaiseksi tunsin itseni viime tiistaina. Aamulla menin kampaajalle. Ensimmäinen kerta täällä eli oli jo aikakin! Kampaajani Lindsay oli juuri tullut äitiyslomalta töihin ja hiukan pelkäsin onko hänellä vielä ammattiosaaminen tallella. Ei hätää, äitiysloma oli vain 12 viikkoa, joten hyvin sujui hiustenleikkuu. Sillä aikaa kun väri vaikutti hiuksissani, kävi Lindsay takahuoneessa rintapumpulla. Kerroin hänelle, että meillä ollaan yleisesti vuosi kotona ja osasta aikaa saa jopa palkkaa ja senkin jälkeen päivärahaa. Kampaajani ajatteli kaihoten äitiään, jolla 'on ollut onni olla kotiäitinä aina'. Hmm. Kuka mitäkin haluaa.....? Kampaajalta riensin suoraan kotiin, josta nappasin tyttäreni mukaan ja ajoimme ystäväni kotiin, jossa oli noin kymmenen (kansainvälisen) vaimon lounastapaaminen. Keskustelimme sujuvasti ilmastointilaitteiden putsaamisesta, kokolattiamattojen hygieenisyydestä ja siivoojien työn jäljestä. Tämän seurustelun jälkeen suuntasinkin suoraan yliopistolle ensimmäiselle luennolleni, jossa yllätyksekseni (siis en!) huomasin olevani hieman muita opiskelijoita kypsemmässä iässä. Pulpetit olivat elokuvista tutut toispuoleiset, mikä osoittautui näin vasenkätisenä hieman haasteelliseksi. Muistiinpanot tehdään vihkoon, koska tietokoneet eivät ole luokassa sallittuja (!!).  Kun aivan ryytyneenä saavuin luennolta (tai oikeastaan oppitunnilta, luokassa on vajaa 30 opiskelijaa) kotiin, olikin lähdettävä nopeasti mieheni softball-peliä katsomaan. Opinahjossaan heidät on jaettu 16 hengen ns seminaariryhmiin ja ryhmät ottelevat toisiaan vastaan eri urheilulajeissa. 

Peliä oli tietysti seuraamassa myös perheenjäsenet ja siellä sitten istuimme muiden rouvien kanssa rivissä kannustamassa miehiämme pelissä, josta en ymmärtänyt yhtään mitään (mutta se ei onneksi tuntunut olevan kovin olennaista kenestäkään). Amerikkalaisrouvat vaihtoivat kokemuksiaan liittyen lasten koulunaloitukseen ja kuinka koulujen alkaminen vapautti taas heille mukavasti aikaa päiviin. Niin paitsi yhdelle, joka pitää omille lapsilleen kotikoulua....

Eilen kävin aamulla rekisteröitymässä 'Spouses Clubin' jäseneksi, mikä on meille kv-vaimoille ilmaista. Kyseessä oli ns. superilmoittautumispäivä, jossa samassa tilassa varuskunnassa oli kymmeniä kerhoja esitteillä tilkkutäkin ompelusta akvarellimaalaukseen ja korujen tekemiseen. Ilmoittauduin vielä lounasklubiin, mikä tarkoittaa sitä, että kaksi henkilöä kerrallaan valmistaa lounaan noin 12-14 hlön ryhmälle kotonaan kerran kuukaudessa. Eli siis kun yhden kerran väkerrän jotain lounasta, saan nauttia loppuvuoden muiden tekemistä ruoista. Oikein hyvä diili! Toivottavasti. Ja kun vielä tämä kansainvälisten vaimojen oma ryhmä (IF-Spouses) tekee retkiä viikoittain jonnekin ja lisäksi on erilaisia muita tapahtumia (kuten pari viikkoa sitten pukeutumisneuvontaa), paritanssikurssi alkaa syyskuun lopussa ja golf-kurssi kestää vielä kuukauden verran, niin kyllä tässä saa kalenteria ihan tosissaan jo katsoa. 

Vapaa-aikakin on mennyt kovin aktiivisissa merkeissä! Viikko sitten perjantaina olimme mukana, kun teillekin jo tutut koiranpennut olivat vierailulla naapurikaupungin erityislasten koulussa. Koirien kasvattaja tekee säännöllistä yhteistyötä koulun kanssa ja hän on vieraillut sekä omien aikuisten koiriensa että eri pentueiden kanssa koululla useita kertoja. Osa lapsista osasi jopa kysellä nimeltä kasvattajan koiran perään! Koululla on myös pysyvästi johtavan sosiaalityöntekijän oma koira, joka tosin lähestyy jo eläkepäiviä. Koulun oppilaat ovat kaiken ikäisiä ja eri taustoilla. Yhteistä heille on vaikeat käytösongelmat, jonka vuoksi he eivät voi käydä normaalia koulua. Osa on väkivaltaisia, osalla on autismia tai joitain muita kehityshäiriöitä. Osa siirtyy myöhemmin normaaliin kouluun, mutta jotkut käyvät koko kouluikänsä tätä erityiskoulua. Perjantaina paikalla oli kaksi pentuetta eli yhteensä 14 ihanaa 7 1/2 -viikkoista labradoria. Jokaisella lapsella oli oma ohjaaja mukana, kun heidät vietiin koirien 'aitaukseen'. 

Oli upeaa katsoa, miten elämäänsä kyllästyneen näköisen teinitytön kasvot kirkastuivat, kun pieni pentu kiipesi hänen syliinsä. Osa oppilasta on kuulema hyvin väkivaltaisia, mutta koiria he käsittelevät aina mitä herkimmin. Aivan upeaa koiraterapiaa! 

Tulevana lauantaina on jälleen vuorossa hyväntekeväisyystapahtuma, jossa mainostetaan avustajakoiratoimintaa. Paikalla on myös pussauskoppi, jossa dollarilla saa suukon pennulta :) Sinne emme tosin valitettavasti itse ehdi mukaan. 

Viime lauantaina toisessa naapurikaupungissa vietettiin maissifestivaalia. Koko pääkatu oli suljettu noin kahden mailin matkalta ja molemmin puolin katua oli vieri vieressä erilaisia kojuja, joissa myytiin mitä erilaisimpia käsitöitä niin joulu- kuin Halloween aiheisina.  

Lisäksi yksi koju myi jotakin, mitä en olisi koskaan ikinä missään uskonut näkeväni! Siis valokatkaisijoiden suojuksia (vai kansia?), joita sai eri kuvioisina. Tietysti ostin tänne muutaman jouluaiheisen korvaamaan ne pari tapetoitua......

Ai niin ja samana lauantaina (itse asiassa to-su) täällä meidän pikkukylässämme vietettiin Corvette-tapahtumaa, joka on ilmeisesti mittaluokassaan maailman suurin. 

Lauantaina oli Corvette-paraati, jossa 500 Corvettea cruisaili hiljakseen pääkatua pitkin ja oli sen jälkeen kaduilla vielä pari tuntia nähtävinä. Olihan siellä autoja. Monta. Ja erilaista. 

 

Eli kyllä elämään saa vilskettä ja huisketta ihan ilman töitäkin! Nyt tulevana Labour-day -viikonloppuna lähdetään käymään Niagaran putouksilla tyttären kanssa, tiistaina hän palaa kotiin ja me vanhat jatkamme opiskelun täyteistä elämää täällä maalla. Ohessa vielä taidonnäytteeni elämäni ensimmäisistä karjalanpiirakoista, jotka olen ihan itse tehnyt! Hiomisen varaa lienee, mutta oikein hyviä olivat nämäkin. 

Elämäni ensimmäiset itse leivotut karjalanpiirakat, joista olen kovin ylpeä :)