Säästä ja sen vierestä

Kuutisen viikkoa alkaa olla takana ja jos joku asia täällä on saanut vahvistuksen, niin se, että rakastan kesää ja lämmintä! Näihin kuuteen viikkoon mahtuu muistaakseni pari sadekuuroa kotikaupungissa ja yksi sateinen iltapäivä Philadelphiassa. Aurinko ei yleensä paista pilvettömältä taivaalta ja enimmäkseen on jopa utua. Ilman kosteus on melko korkea, mikä tekee hiusten laittamisesta kovin haasteellista! Mutta silti lämpötila ei ole yhtenäkään päivänä tainnut jäädä alle kolmenkymmenen. Parhaimmillaan - tai näkökannasta riippuen pahimmillaan - täyttyy tuo kolmekymmentä jo heti aamukahdeksalta ja vielä puolen yön aikaan ollaan samoissa lukemissa. Päivän lukemat ovat tietysti korkeammat. Öisin on lämpötila saattanut laskea noin kahteenkymmeneen, mutta toisaalta yölämpönä 25 on myös ihan normaali. Kyllästyttääkö? Väsyttääkö? EI!!!! 

Emme ole kertaakaan käyneet paikallisella uima-altaalla (se onkin aika pieni) enkä myöskään ole kertaakaan ottanut aurinkoa. Kotona olemme koko ajan ulkona omalla pihalla, mutta markiisin alla, kunnes aurinko laskee. Lenkillä on paras käydä aamusta, jolloin kuumuus ei ole vielä niin polttavaa. 

Mutta ihan parhaita ovat illat, jolloin aurinko on laskemassa, tulikärpäset lentävät pihalla, lepakoita näkee lentävän puiden latvoista ja kaskaat aloittavat jumalattoman sirinänsä! Istumme pihalla, luemme kirjaa, syömme iltapalaa ja ihan vaan nautimme joka hetkestä. Tai kuten eilen illalla, jolloin olimme grillaamassa hollantilaisten luona muutaman muun pariskunnan kanssa nyyttikestiperiaatteella (intialaiset osaava maustaa ruokansa!) ja vietimme koko illan ulkona terassilla syöden, juoden ja seurustellen. Iltakymmeneltä kun lähdimme kotiinpäin, oli lämpöä vielä noin 32 astetta. Ei paha :) 

Seuraan tietysti säätietoja Suomesta. Ei ole ollut ilmeisesti ihan paras kesä, jos lämmöstä pitää. Samaa ovat sanoneet myös muut pohjoiseurooppalaiset. Täällä tuntuu jo kovin kaukaiselle se, että ihan oikeasti odottaa hellettä (25 astetta on siis jo helle!), joka sitten joko ei tulekaan tai jos tulee, niin hiipuu viimeistään parin päivän päästä normaaliksi viileäksi kesäsääksi. Me emme täällä seuraa enää juurikaan säätiedotuksia. Toki niitä välillä näkee väistämättä ja nyt viime aikoina eniten tilaa on saanut valtaosan USAsta peittävä lämpöaalto, johon liittyen on annettu hellevaroituksia ja ohjeita huolehtia nesteytyksestä sekä tarvittaessa pysyä ilmastoiduissa sisätiloissa. 

Pitkän ajan ennusteen ja tilastojen mukaan näissä lämptiloissa mennään vielä pitkälle syyskuuhun. Vasta syyskuun loppupuolella päivän keskiarvo laskee alle 25 asteen eikä pudotus silloinkaan ole jyrkkä. Nautin edelleen joka päivä siitä, että tekemisemme ei ole kiinni siitä, mahdollistaako säätila sen. Tai kun lähdemme illalla ulos, ei todellakaan tarvitse ottaa villatakkia mukaan. Miinuspuolena tosin se, että suomalaisen vaatekaappi on aika rajallinen tällaiseen pitkäaikaiseen helteeseen ja tuntuukin sille, että kuljen samoissa vaatteissa koko ajan. Suomen kesään mukavasti sopivat mekot tai caprit ovat täällä liian kuumia. Paksu puuvilla on materiaalina liian tiivis. Ja pitkähihaiset paitapuserot, jotka Suomessa ovat käytössä vain kesäisin (koska talvella ne ovat inhottavan kylmiä, kun kylmä ilma pääsee ihon ja kankaan väliin!) ovat täällä odottamassa loppusyksyn viileämpiä iltoja. Juu ei, en ole edelleenkään ihastunut shoppailuun, joten muutamaa välttämätöntä ostosta lukuunottamatta en ole kartuttanut vaatevarastoani juurikaan millään uudella. 

Kieltämättä muutaman kerran on ollut ehkä hiukan liian lämmin. Viimeviikkoisen Washingtonin vierailun aikana oli paikoitellen hakeuduttava puiden alle varjoon. Erityisesti National Mallin (se paikka, missä on mm Obeliski ja Lincolnin muistomerkki sekä vesiallas) kierroksen aikana alkoi tulla hiki pintaan! 

Valkoinen talo

Washington on kaunis kaupunki, jonne aiomme ehdottomasti mennä vielä uudelleen omalla ajalla! Nyt näimme kaikki keskeiset nähtävyydet, kävimme kierroksella kongressissa, räpsimme kuvia Valkoisesta talosta (en nähnyt presidenttiä) 
ja kävimme myös kauniissa Alexandrian kaupungissa keskustan ulkopuolella sekä eläintarhassa. Paluumatkalla vietimme muutaman tunnin Air and Space -museossa, jossa oli lentokoneita joka lähtöön! 

Discovery-sukkula

Museossa oli myös eläkepäiviään viettävä Discovery-sukkula, joka oli kieltämättä aika vaikuttava näky! Olkoonkin, että se näytti myös hieman tilkkutäkille, kun pinta oli pantu kasaan hyvin pienistä metallilevyistä. Siihenkin oli varmaan syynsä :) Surullinen pala historiaa oli näytteillä oleva Enola Gay -alus. 

Kiertoajelulla pisti silmään tämä mainos, mutta kyseessä olikin vain Trumpin rakennuttama talo. Ei siis sen suurempaa symboliikkaa kyseessä. 

Hetken aikaa jo mietimme, että joko se on varmaa....

Ja kun sotilasreissulla ollaan, käytiin tietysti (siis sotilaat kävivät) laskemassa kurssin seppele tuntemattoman sotilaan haudalle. Sitä edelsi melkoisen näyttävä (ja omasta mielestäni myös aika hullunkurinen) näytelmä nimeltään vahdinvaihto.

Mutta siis kaupunki kaikkine puistoineen oli todella viehättävä. Yksi syy mukavaan tunnelmaan on varmaan se, että rakennusmääräyksillä on rajoitettu talojen korkeus niin, että yksikään rakennus ei saa ylittää Capitolin huipun korkeinta kohtaa. Suuntaamme siis sinne varmasti vielä uudelleen!

Kansalliskirjaston aarteita

Vahdinvaihto Arlingtonissa tuntemattoman sotilaan haudalla

Julia Childin keittiö, jossa myös sarjaa kuvattiin viimeiset vuodet

Tunnistatko kenen tv-avioparin tuoleista on kysymys?!

Washingtonin eläintarhassa

Olemme muutenkin jo alkaneet alustavasti suunnitella tulevia turistimatkojamme täällä. Lähiseudut noin 400 km säteellä on vielä kohtalaisen helppo ottaa haltuun autolla pidennetyllä viikonloppumatkalla. Erityisesti syksyisin, kun metsät muuttuvat punaisiksi ja keltaisiksi, on itärannikon alueella kuulema upeita pieniä kaupunkeja, joissa kannattaa vierailla. Myös Niagaran putouksille olemme menossa vielä alkusyksystä jonain viikonloppuna. Syyskuun lopussa pistäydymme Kaliforniassa, jossa vanhalla High School luokallani on luokkakokous, mutta muuten kalenteri on vielä auki. Kohteita on listalla noin miljoona! Grand Canyon, Las Vegas, New Orleans, Atlanta (Tuulen Viemää, tiedäthän), lähiseudun jääkiekkokaupungit tietysti, keskiset osavaltiot ja perinteinenmaaseutu, Boston ja oikeastaan ihan mitä vaan! Eiköhän tässä maassa riitä nähtävää vuoden ajalle ihan kiitettävästi.  Ja vinkkejä saa antaa!

Niin ja ne koiranpennut. Tarkoitus on käydä viikolla taas katsomassa. Kaikilla pitäisi jo olla silmät auki ja liikettä tuplaten lisää. 

Hengen ja ruumiin ravintoa

Elämä pyörii täällä jo enimmäkseen normaalin arjen ympärillä. Tosin miehen opiskelut ovat edelleen ns. orientaatiovaiheessa, joten koulupäivät ovat olleet lähinnä puolikkaita. Se on toisaalta jättänyt meille hyvin aikaa opetella elämää yhdessä uusissa ympyröissä.  

Olen löytänyt kuntosalilta ihania ohjattuja liikuntaryhmiä! Jooga tekee tosi hyvää erityisesti, kun iän myötä tuo rangan liikkuvuus alkaa selvästi heikentyä... Lisäksi olen käynyt tosi tiukassa circuit-treenissä, jossa todella tuntee tekevänsä jotain! Heinäkuun aikataulussa ainakin nuo tunnit ovat peräkkäin eli ensin tämä Body Blast ja sen päälle jooga, joten ihana kombinaatio on tiedossa kaksi kertaa viikossa. Lisäksi kokeilematta on vielä TRX-training , jonne olen menossa heti, kun ensi viikon reissun jälkeen palataan normaalielämään. Päälle muutama lenkki viikossa, joten liikunnallinen puoli alkaa siis olla aika hyvin kohdillaan. Viikon päästä olen menossa kehonmittaukseen, jossa otetaan tietysti pituus ja paino, rasvaprosentti, mitataan hengityksestä poistuva hiilidioksidi ym ym.  

Muutaman viikon päästä menen vielä rasituskokeeseen, jossa saadaan mm nykyinen kuntotaso testattua. Ennen joulua ajattelin käydä uusintatesteissä, jotta näkee onko kehitystä tapahtunut. Ja kaikki tämä on siis meille täysin ilmaista! (Amerikkalainen veronmaksaja osallistuu kustannuksiin...)

Kävin viime viikolla myös englanninkielen tasotestissä. Testi ei ole mitenkään pakollinen, mutta sen perusteella meidät jaetaan ryhmiin ja halukkaat pääsevät englanninkielen opetukseen. Testi kesti puolitoista tuntia ja oli perinteinen rastiruutuun menetelmä. Väittämät olivat yllättävän kinkkisiä! Vähän tuli mieleen ylioppilaskirjoitukset kauan aikaa sitten. Eli vaikka ymmärsit tekstin, silti oli vaikea löytää eniten oikea väittämä. Tekstit olivat hyvin lyhyitä lähinnä muutaman kappaleen mittaisia, joista kustakin oli muutama kysymys. Ilahduin kovin, kun yhdessä tekstissä käsiteltiin hiilikaivoksen työntekijöiden työehtosopimusneuvotteluja! Toisessa tekstissä puolestaan pohdittiin sote-alan henkilöstön saatavuusongelmia ja mitä tehtäviä lähihoitaja (practical nurse) saa tehdä. Ongelmia tuottivat eniten erilaiset ilmoitusteksit, jotka olivat täynnä lyhennyksiä. Selviydyin kuitenkin hyvin ja olen ylimmän tason englannin ryhmässä. (Toisenlainen tulos olisikin ollut tosi iso pettymys!). Kurssi alkaa viikon päästä maanantaina ja kestää kuukauden ajan ma-to kaksi tuntia kerrallaan. Toivottavasi kurssi on oikeasti hyödyllinen, eikä pelkkää yleistä keskustelua, jota teen täällä muutenkin koko ajan (miehen mielestä kaikilla kielillä ihan liikaa....). 

Miehen opintoihin kuuluu myös erilaisia opintomatkoja ja kulttuuriin tutustumista. Ensi viikon vietämme kokonaan Washingtonissa, josta viikon päästä kuulette tarkemmin. 

Viime viikolla olimme kolme päivää Philadelphiassa ja saimme melkoisen pläjäyksen Yhdysvaltojen historiasta! Kävimme katsomassa kuuluisan Liberty Bellin , vierailimme itsenäisyyden puistossa, jossa sijaitsee mm talo, jossa perustuslaki ja itsenäisyysjulistus on allekirjoitettu, 

 saimme selvityksen dollarin synty- ja tekovaiheista sekä tietysti asiaankuuluvasti jälleen kuulimme (teatteri)esityksen itsenäistymisestä ja kansakunnun synnystä. 

Hieman näin suomalaisena korvaan särähtää aina, kun Yhdysvaltoja suitsutetaan näissä tilaisuuksissa maasta taivaaseen. Toki kukin maa itseään saakin kehua. Mutta jos vallan kolmijako-opin ja demokratian kerrotaan syntyneen täällä, niin siihen tekisi mieli sanoa sananen väliin. Olkoonkin, että vallan kolmijako on kirjoitettu ensimmäisen kerran valtion perustuslakiin juuri Yhdysvalloissa. Mutta kaikki kunnia sille, miten asiat halutaan tehdä ymmärrettäväksi myös lapsille! 

Museokaupoissa on pilvin pimein yksinkertaisia ja lyhyitä opuksia, joissa selitetään poliittinen järjestelmä, äänestäminen ja tietysti nyt tulevat presidentin vaalit. Siitä voisi ottaa oppia meillekin! Täällä voi ihanasti leikkiä iltaisin vaikkapa Donald ja Hilary paperinukeilla :) 

Sinällään Philadelphia on täkäläisessä mittapuussa poikkeuksellinen kaupunki, että siellä on oikeasti vanhoja historiallisia rakennuksia ja paikkoja. Voi ihan oikeutetusti sanoa, että juuri Philadelpiassa on Yhdysvaltojen syntykoti. 

Meille oli järjestetty myös parin tunnin risteily lounaineen Delaware-joella. Itse joki ei nähtävyytenä ollut kummoinenkaan, mutta tosi mukavaa oli seistä kannella, jossa pieni tuulenvire sai lähes 40 asteen helteen tuntumaan huomattavasti siedettävämmälle. 

Ai miksei oltu ilmastoiduissa sisätiloissa? Oltiin toki sielläkin. Mutta tämä ilmastoinnin ylikäyttäminen on jotain aivan käsittämätöntä! Esimerkiksi ns perustuslakitalossa työntekijät olivat fleece-paidat päällä ja kaikki vierailijat olivat umpijäässä! Ravintolassa on hyvä olla jotain hartioille laitettavaa, jos ei halua syödä ihan horkassa. Ja myös paikalliset myöntävät, että ilmastointi julkisissa paikoissa on hieman liioiteltua.....

Ja toki olimme järjestäneet hieman omaa turistiohjelmaakin! Kuulimme pari viikkoa sitten hollantilaispariskunnalta, että he ovat menossa Guns N' Rosesin keikalle Philadelphiassa. He olivat selvittäneet jo keväällä, että bändi keikkailee siellä samaan aikaan, jolloin mekin siellä olemme. Niinpä sitten mekin ostimme liput ja kaikkiaan meitä oli kymmenisen henkilöä, jotka suuntasimme illalla metroon ja stadionille. Paikka oli valtava! Katsojia mahtuu noin 70 000 mutta tietysti konsertissa määrä on hieman pienempi lavarakennelmien takia. Toisaalta nurmikko oli myös täynnä. Tunnelma oli aivan huima, kun ilta pimeni, lämpötila oli edelleen lähes 30 astetta, ympärillä leijui vieno marijuanan tuoksu ja musiikki pauhasi täydellä teholla, kun istuimme lähes piippuhyllyllä (alue 218). Hotellilla olimme takaisin kahden aikaan yöllä, mutta oli kyllä kaikkinensa hieno kokemus!

Päivityksestä näyttää tulevan superpitkä, mutta yhtä asiaa ei kertakaikkiaan voi jättää huomioimatta. Toinen meidän ns. tukiperheistämme kasvattaa ja kouluttaa avustajakoiria. Tänään kävimme katsomassa siellä kahden viikon ikäisiä pentuja .Voi ihanuus! Saattaapa olla että piipahdan siellä useampaankin kertaan :)

Rooleja ja verkostoitumista

Kun muuttaa vieraaseen ympäristöön uuteen kulttuuriin, jossa ketään ei tunne ennestään, kiinnittää huomiota väkisinkin erilaisiin ja aiemmin itsestään selviin asioihin. Tai seikkoihin, joita ei ole aiemmassa elämässä edes noteerannut. 

Yksi tällainen asia on identiteetti ja sen muodostuminen. Suomessa on ihan selvä juttu, että miehet ja naiset - parisuhteessa tai ilman - vastaavat omasta elämästään ja omista tekemisistään. Kaikki voivat opiskella ja käydä töissä ja nykypäivänä toivottavasti myös kotityöt kuuluvat kaikille ihan luonnollisesti. Ihminen itse muokkaa oman identiteettinsä ja tulee myös huomatuksi ja kohdelluksi omana itsenään. Löysin aika hienon määritelmän identiteetistä. ”Minuus on jokaisen ihmisyksilön refleksiivinen tietoisuus identiteetistään rakentuneena samanlaisuuden ja erilaisuuden käsitteiden kautta suhteessa toisiin ihmisiin.”  (Jenkins, 1996). Lisälukemista aiheesta kiinnostuneille vaikkapa täältä. 

Siksipä minulle jonkin sortin feministinä on ollut hieman hämmentävää kuulua ryhmään 'puoliso'. Riippumatta siitä keitä tai mitä me olemme ns. oikeassa elämässämme olleet, täällä me puolisot olemme ensisijaisesti puolisoita. (Kansainvälisiä opiskelijoita on noin 70, joista yksi (australialainen) on nainen, mikä tarkoittaa sitä, että puolisoista yksi on mies) Miehiämme ei ole ainakaan virallisesti rankattu sotilasarvon mukaan, joten myöskään meitä puolisoita ei käsittääkseni ole mitenkään luokiteltu arvossaan ylempiin ja alempiin. Vaikka kaikkia sotilasuralla työskenteleviä perheineen arvostetaan täällä valtavasti, vierastan silti sitä, että tulen määritellyksi puolisoni kautta. Toivottavasti en tule tottumaankaan siihen!

Luonnollisesti myös itsenäisyyspäivän konsertissa, jota olimme kuuntelemassa, osoitettiin kiitokset sodissa palvelleiden ja palvelevien puolisoille ja perheille. Perheen merkitys näkyy siinäkin että täällä varuskunnan alueella olen oikeutettu samoihin palveluihin kuin miehenikin. (Siksi sain oman military id-kortin.). Voin käydä varuskunnan kaupassa, uimassa, kuntosalilla, lääkärissä ja ihan missä vaan. Perheenjäsenenä saan myös sotilasalennuksen vaikkapa eräässä ravintolassa maanantaisin, jolloin on military Monday. Toisaalta puoliso saa arvostusta vain puolisona. Edelleen lainsäädäntö asettaa (turhia) esteitä sille, että puoliso voisi saada työpaikan toisesta osavaltiosta, jos ja kun sotilastehtävissä oleva siirretään toiseen osavaltioon. Ja näitä siirtoja voi tapahtua jopa vuoden välein.  Asiaan on nyt puuttunut myös Michelle Obama. 

Vaikka puolisona oleminen kaikkine kommervenkkeineen välillä huvittaakin, niin kyllä se lisäksi salaa myös hiukan nyppii, kun vaikkapa kuntosalille ilmoittautuessamme yritin tarjota omaa henkilökorttiani nähtäväksi ja vastaanottovirkailija ystävällisesti hymyillen totesi, ettei tarvitse kiitos. Miehen tietoihin lisätään minun tietoni ja hän vastaa allekirjoituksellaan myös minun tekemisistäni. Salilla saan sentään käydä yksin. Yksi puolisoista sattuu muuten itse olemaan omassa maassaan sotilas. Silti täällä hänkin on vain puoliso. 

Toisaalta, nyt kun olen hieman enemmän tutustunut muihin puolisoihin, olen huomannut, että vaikka me kaikki olemme osa tiettyä ryhmää, me olemme tietysti ihan omia itsejämme ja tuo puoliso määrittely ei oikeasti muuta meitä millään tavalla. Odotan innolla keskusteluja, joita tulemme vuoden mittaan käymään ja kun vielä amerikkalaiset liittyvät kurssin kokoonpanoon (ja perheet vapaa-ajan aktiviteetteihin) elokuussa, saan taas varmasti valtavasti uutta ajateltavaa ja joudun todennäköisesti myös myöntämään ennakkokäsityksiäni virheellisiksi. Siinä onkin itselleni haastetta!

Olen myös pohtinut paljon ryhmäytymistä. Kuten totesin, meitä ulkomaalaisia on kaikkiaan noin 70 opiskelijan verran, joista osa on täällä perheensä kanssa ja osa yksin. Perheet mukaanluettuna kokonaismäärä on runsaat 250 enemmän ja vähemmän innokasta maahanmuuttajaa. Jostain syystä toistaiseksi lähimmät suhteet meille pariskuntana on muodostunut norjalaisen, tanskalaisen ja hollantilaisen perheen kanssa. Tanskalaisilla ja norjalaisilla on kouluikäiset lapset mukana ja hollantilaisilla puolestaan miehen lapset ovat jääneet Hollantiin. Pohjoiseurooppalaisten ulkopuolella Intian ja Jamaikan edustajat ovat toistaiseksi olleet meille läheisimpiä. Kulttuurinen kirjo on valtaisa!

Meillä puolisoilla on mahdollisuus osallistua yhdelle kurssille lukukauden aikana paikallisessa collegessa. Sillä yritetään kiitettävästi tarjota puolisoille ja täysi-ikäisille nuorille mielekästä tekemistä ja kiinnittymistä paikalliseen yhteisöön. Kurssitarjonta on kohtalaisen laaja ja parin seuraavan viikon aikana minun pitäisikin valita kolme haluaamani ainetta, joista sitten yhtä pääsen toivottavasti opiskelemaan. Olen jo karsinut listalta pois mm elintarviketieteen, taidehistorian (edellyttää aiempia opintoja) ja kemian. Jäljelle aika monta vaihtoehtoa Rooman ja Kreikan historiasta arabian kielen alkeisiin. 

Meidän pienen vastamuodostuneen ryhmämme jäsenistä kaikki suunnittelevat opiskelevansa jotain. Norjalainen työstää muun ohella väitöskirjaansa, hollantilainen sairaanhoitaja on lupautunut tekemään kaksi päivää viikossa vapaaehtoistyötä paikallisessa punaisessa ristissä. Intialainen rouva haluaa ehdottomasti opiskella ja hän pitää muutenkin tärkeänä sitä, että naiset osallistuvat erilaisiin asioihin kodin ulkopuolella. "Minkälaisen kuvan me naiset antaisimme lapsillemme, jos vain olisimme kotona ja vastaisimme kotitöistä?" totesi hän. Ja minä kun ennakkoluuloisesti kuvittelin, että hän on miehensä uraa tukeva perinteinen kotirouva!

Mutta mistä syystä olemme tässä vaiheessa löytäneet ystäviksemme lähinnä muut (pohjois)eurooppalaiset? Pohdimme asiaa eilen illalla mieheni kanssa pitkään. Kun ensimmäisinä päivinä kukaan ei tuntenut toisiaan, ja joihinkin oli kuitenkin alettava ottaa kontaktia, tekikö alitajunta jonkun salamannopean analyysin, jonka perusteella mieheni aloitti keskustelun kahvitauolla juuri norjalaisen kanssa, tietämättä tietenkään keskustelua aloittaessaan, että kyseessä on norjalainen. Ja kun norjalainen oli jo ehtinyt tutustua tanskalaiseen, alkoi ketju näin vähitellen muodostua. 
Haemmeko tietämättämme toisista ihmisistä joitain itselle tuttuja merkkejä ja valikoimme ystävämme sitä kautta? Ainakin toistaiseksi satunnainen valikoituminen on osoittautunut erittäin onnistuneeksi! Käyn jumpassa ja salilla em. rouvien kanssa ja intialaisesta sain myös aivan loistavaa jooga-seuraa! Saimme myös kutsun kylään heidän luokseen Delhiin, kunhan tämä vuosi on ohi. Voi miten mielelläni noudattaisin kutsua!

Olemme jo osallistuneet muutamille kutsuille täällä ja tänä perjantai-iltana (Suomessa tämä on jo mennyttä aikaa...) on tiedossa kutsut aiemmin mainitun intialaisperheen luona. Tunnen pudonneeni keskelle Jane Austenin 1800-luvun englantilaista kartanokulttuuria, jossa esitetään kutsuja ja vastakutsuja käyntikorttien kera. Vain hovimestarit puuttuvat :) Tervehdimme toisiamme nimeltä mainiten, esitämme kohteliaisuuksia kodista, kysymme perheistä ja seurustelemme sivistyneesti pieniä coctail-paloja nauttien. 

Tämä on täysin erilaista elämää, jota elin Suomessa. Tietysti merkittävä ero on se, etten käy töissä, mutta olen muutenkin hypännyt johonkin sellaiseen maailmaan, josta en ole tiennyt mitään, tai jota en edes tiennyt olevan olemassa. 

Ensi viikolla koko kansainvälinen ryhmä tekee kolmipäiväisen matkan Philadelphiaan, jossa osa ohjelmasta on suunnattu erikseen puolisoille. Seuraava viikko menee samoissa merkeissä Washingtonissa, jossa miehet tutustuvat mm hallinnon kiemuroihin ja me naiset pääsemme museoon ja eläintarhaan. Toki myös meille esitellään keskeisimmät pääkaupungin paikat. Noiden matkojen aikana meillä on taas mahdollisuus tutustua toisiimme paremmin. Täytyy myöntää, että jos ja kun USA:ssa arvostetaan verkostoja ja henkilökohtaisia kontakteja, niin kyllä niiden syntymistä osataan myös tukea! 

Vajaan kuukauden kokemuksella olen jo toisaalta mielestäni sopeutunut tänne ja toisaalta joka päivä hämmästelen jotain ihmeellisyyksiä. Yritän pitää mieleni avoimena uudelle ja muistaa myös, etten hukkaa täällä itseäni. Etten ole vain puoliso. 

Amishien mailla retkellä

Miehellä oli loppuviikosta ennen itsenäisyyspäiväviikonloppua muutama vapaapäivä. Mietittiin, että olisi kiva lähteä jonnekin pienelle matkalle. Suurkaupungit ruksattiin yli, koska tänä viikonloppuna kaikki on tupaten täyttä. Kun tässä vain tunnin matkan päästä alkaa Pennsylvanian suurin Amish-asutus (saattaa olla koko maan suurin myös, Ohion kanssa käydään kuulemma jatkuvaa kisaa suurimman tittelistä), päätettiin mennä pariksi päiväksi sinne. Ja ei kun matkaan! 

Etukäteistietomme Amisheista oli aika pintapuolinen. Tiesimme, että he ovat tiukan uskonnollinen ryhmä, jotka elävät edelleen kuten 1800-luvulla mitä tulee koneisiin ja pukeutumiseen. En ole edes katsonut Suomessakin muistaakseni näkyvää Jaakobin valinta -tv-sarjaa, joka kertoo Amisheista. 

Amishit asuvat pääosin Lancasterin alueella, ja suuntasimmekin ensin Lancasterin kaupunkiin, jossa saimme matkailutoimistosta kartan ja hyviä vinkkejä alueen kartoittamiseksi. Alueella on paljon ihania katettuja siltoja! 

Löysimme myös ihastuttavan kauppahallin, josta - jos nyt olisimme olleet kotipaikkakunnallamme - olisimme voineet ostaa vaikka mitä tuoretuotteita! Koiriakaan ei ollut unohdettu. :) 

Ensimmäisen päivän käytimme omatoimiseen alueeseen tutustumiseen. Lyhyestä mutta rankasta vesisateesta huolimatta alue oli todella kaunis! Mieleen tuli lähinnä omat mökkimatkat 70-luvulla, jolloin tienvarsia reunustivat pellot ja lehmiä, hevosia ja lampaita näki vähän väliä. Erona entisajan koti-Suomeen oli kenties se, että täällä talot ja tilat olivat erittäin hyvin hoidettuja! 

Aamupalalla pienessä majapaikassamme tapasimme mukavan keski-ikäisen amerikkalaispariskunnan, joka kertoi lomailevansa usein alueella. Sattui vielä niin, että mies oli eläköitynyt armeijasta ja palvellut mm neljä vuotta Saksassa (Berliinin muurin murtumisen aikaan!), joten juttua riitti! Heiltä saimme ensimmäisiä tiedonmurusia Amisheista ja päivittelimme yhdessä joitain heidän tapojaan. Pienten majapaikkojen etuna on se, että väkisinkin tulee seurusteltua uusien ihmisten kanssa.  

Olimme varanneet kattavan Amish-paketin sisältäen kiertoajelun, teatteriesityksen ja käynnin Amish-koulussa ja kodissa (olivat siis museokäytössä, eivät ns oikeita enää). Itse turistiosuudessa koko päivän ajan oppaanamme toimi ihastuttava vanha eläkeläismies Kent, joka on asunut alueella pitkään ja jolla on ystävinä useita Amish-perheitä. (Hän oli puolestaan lentäjä ja Vietnamin veteraani).

Bussikierroksella kiertelimme lähes kaksi tuntia lähiseutua. Kent oli äänessä taukoamatta. Kuulimme, että Amishit eivät hyväksy valokuvausta, joten kuvata heitä ei saanut. (Pari kuvaa nappasin kuitenkin bussin ikkunasta, mutta eihän näistä tunnista ketään, eihän?). Wikipediasta pääsette lukemaan yhteisön perusfaktat, en käytä niihin tässä palstatilaa, muuten blogista tulisi varmasti vähintäänkin kymmensivuinen. Otan tässä lähinnä sellaisia asioita esille, jotka eivät mene minun logiikkaani. Ensimmäinen on tietysti se, miksi juuri tuohon tiettyyn aikakauteen on pitänyt pysäyttää kehitys. Miksi naisten vaatteisiin ei saa laittaa nappeja ja miksi tuo 1800-luvun vaatemuoti on se, johon on jymähdetty. Amishit ovat alunperin lähteneet Euroopasta jo 1700-luvulla, joten miksi ei jääty jo siihen tyyliin ja tekniikkaan? 

No pukeutuminen on sinällään pientä. Mielenkiintoista (ja hullua!) on se, että amishit eivät hyväksy sähköä. Mutta he eivät suinkaan elä ilman jääkaappia, lamppuja tai uunia. Heidän laitteensa toimivat kaasulla! Pesukoneita heille tehdään erikseen, eli joku laitevalmistaja hankkii vanhoja normaaleja koneita, poistaa niistä kaikki sähköosat ja sen jälkeen ne ovat valmiita amisheille myytäväksi. 

Ompelukoneet ovat niitä vanhoja polkukoneita, jotka ovat meille kaikille ainakin kuvista tuttuja. Sähköihin voi saada tarvittaessa pastorilta poikkeusluvan, kuten oli toimittu mm erään kotonaan hengityslaitetta tarvitsevan nuoren tytön kanssa.

Kuulimme myös selityksen monen talon pihamaalla olevaan pieneen vajaan. Se ei vastoin yleistä luuloa ole ulkovessa (kaikilla amisheillakin on sisävessat ja juokseva vesi). Kyseessä on puhelinkoppi! Periaatteessa puhelimet kuuluvat kiellettyjen tavaroiden listalle. Syynä tähän on se, että niiden katsotaan häiritsevän perhe-elämää, koska kuka tahansa voi milloin tahansa puhelimella 'tunkeutua' keskelle kotia. Siksi on nämä puhelinkopit, joista voi käydä tarvittaessa soittamassa puhelun. Lähinnä puhelinta käytetään yhteydenpidossa ns. ulkomaailmaan, eli vaikka amishit elävätkin tiiviissä omassa yhteisössään, he tarvitsevat esim. pankkeja tai kaupankäyntiä varten myös puhelinasiointia. Oli muuten hauska näky, kun ihan tavallisen pankin parkkipaikalla oli useita hevoskärryjä!

Ehkä eniten itseäni kummastutti (ja kauhistutti) se, että amishit käyvät koulua vain kahdeksanteen luokkaan asti. Täällä se tarkoittaa noin 14-vuoden ikää. Siihen mennessä heidän on katsottu oppineen kaikki se, mitä he elämässään tarvitsevat. Ja koska opettajat ovat myös amisheja, ei opettajienkaan opetus ole kestänyt tuon kauempaa. Mietittiin miehen kanssa sitä, mitä käy lapsille, jotka haluavat oppia enemmän. Tiedonjano kun on aika normaalia ihmiselle. Ja miten helppoa on pitää 'kurissa ja herran nuhteessa' ihmisiä, joiden tietotaso pidetään matalana. 

Amis-nuorilla on periaatteessa vapaus valita haluavatko he uskonkasteen vai eivät. Noin 16-vuotiaina heillä on ajanjakso nimeltään rumspringa, jolloin he voivat elää hieman vapaammin. Vapausaste riippuu yhteisöstä, johon nuori kuuluu. Joissain saadaan olla vapaammin vain muiden amish-nuorten kanssa, kun taas joissain voidaan osallistua myös englantilaisten normaaliin elämään. (Amishit kutsuvat kaikkia muita ihmisiä englantilaisiksi.....) Rumspringan kestoa ei ole sinällään rajattu, mutta toiveissa on, että nuori hyvinkin pian valitsee uskonnon ja kasteen, jonka jälkeen hän voi myös perustaa oman perheen. Kysyin oppaaltamme, kuinka vapaa tuo valinta on. Mitä jos nuori päättää valita englantilaisen elämän? Hänen mukaansa tilanne on ilmeisesti aika lailla samanlainen kuin (käsittääkseni) suomalaisten lestadiolaisten keskuudessa eli jotkut perheet katkaisevat välit lapseen kokonaan, mutta jotkut voivat olla vielä jollain tavalla tekemisissä. Eli enpä tiedä kuinka vapaa on valinta, jos valitset käytännössä ulkomaailman ja perheen välillä, etkä ulkomaailman ja uskonnon. Noin 90 % nuorista valitsee kirkon. Ei kovin yllättävää. Oppaamme Kentin mukaan iso ongelma amisheilla on se, että yhteisöön ei käytännössä tule lainkaan uutta verta. Kaikki perheet ovat jollain lailla sukua toisilleen. Nykyisin onkin lisääntynyt tapa matkustaa myös muille Amish-alueille esim. Ohioon, jotta geeniperimä edes hiukan laajenisi. 

En ihan ymmärrä tuossa nykyajan kieltävässä uskonnossa myöskään sitä, että tekniikkaa voidaan hyödyntää kunhan sitä ei käytä itse. Eli aivan hyvin voidaan palkata englantilainen katonkorjaaja tai taksinkuljettaja, jonka palveluita käytetä ilman mitään tunnontuskia. Samoin terveyspalveluita käytetään ihan normaalisti. 

Matkalla pelloille

Samoin en ihan ymmärrä tuota sähköjuttua. Perusteluna kuulema on se, että jos talossa olisi sähkö, alkaisivat nuoret vaatia televisioita ja tietokoneita, jotka taas häiritsisivät muuten auvoisaa perhe-elämää. Helpompaa on olla kokonaan ilman, jolloin tuota 'kaikilla muillakin on' -keskustelua ei Amish-perheessä synny. Minusta tuossa on ristiriita koko Amish-uskonnon perusperiaatteiden kanssa! Heidän uskontonsa perustuu valinnan vapauteen ja siihen, että jokainen saa valita itse kirkkokuntansa ja siihen kuulumisen. Siksi aikanaan uskonnon perustajat lähtivät vainottuina uutta elämää etsimään valtameren toiselta puolelta. Eikö uskonnon periaatteiden noudattaminen olisi vapaata silloin, jos kodissa olisi televisio ja nuori itse valitisi olla katsomatta sitä? 

Talot voivat olla valtavaia, mutta niihin ei mene sähköjohtoja

Iltaisin luetaan kasviesitteitä ja pelataan erilaisia pelejä

Tästä postauksesta jää puuttumaan vaikka mitä! Saimme parin päivän reissulla huimasti lisätietoa Amisheista, mutta tuntuu sille, että enemmän jäi vielä kysyttävää. Heidän elämässään on aivan loistavia arvoja! Esimerkiksi tien varrella oli myynnissä kukkakimppuja avoimissa kojuissa, joihin sai itse maksaa kukista haluamansa summan. Jos joku joskus varastaisikin yhden kimpun, ajattelee kunnon Amish, että varas tarvitsisi niitä kukkia enemmän kuin mitä hän olisi tarvinnut rahoja. Eli kaikki hyvin. Perheenjäsenistä pidetään huolta loppuun asti eikä yksikään Amish joudu elämään tai kuolemaan yksin. Yhteisön tuki on vahva. Yhteisö myös maksaa mikäli joku sen jäsenistä joutuu sairaalaan (Amishit eivät ota vakuutuksia). 

Mutta pitääkö tuollaisen yhteisöllisyyden vastapainona olla välttämättä tiukka kuri ja rajoittunut ajatusmaailma? Minun ihannemaailmassani yhteisöllisyys ja nykyajan vapaudet eivät ole toisiaan poissulkevia. 

Voi olla että vuoden mittaan käymme alueella vielä uudestaan ja jos mahdollista perehdymme aiheeseen vielä lisää. Kiehtovaa ja kummallista ja välillä oli kieltämättä sellainen olo että olemme keskellä televisio-ohjelman kuvauksia, joiden päättyessä näyttelijät menevät oikeisiin koteihinsa.