Rooleja ja verkostoitumista

Kun muuttaa vieraaseen ympäristöön uuteen kulttuuriin, jossa ketään ei tunne ennestään, kiinnittää huomiota väkisinkin erilaisiin ja aiemmin itsestään selviin asioihin. Tai seikkoihin, joita ei ole aiemmassa elämässä edes noteerannut. 

Yksi tällainen asia on identiteetti ja sen muodostuminen. Suomessa on ihan selvä juttu, että miehet ja naiset - parisuhteessa tai ilman - vastaavat omasta elämästään ja omista tekemisistään. Kaikki voivat opiskella ja käydä töissä ja nykypäivänä toivottavasti myös kotityöt kuuluvat kaikille ihan luonnollisesti. Ihminen itse muokkaa oman identiteettinsä ja tulee myös huomatuksi ja kohdelluksi omana itsenään. Löysin aika hienon määritelmän identiteetistä. ”Minuus on jokaisen ihmisyksilön refleksiivinen tietoisuus identiteetistään rakentuneena samanlaisuuden ja erilaisuuden käsitteiden kautta suhteessa toisiin ihmisiin.”  (Jenkins, 1996). Lisälukemista aiheesta kiinnostuneille vaikkapa täältä. 

Siksipä minulle jonkin sortin feministinä on ollut hieman hämmentävää kuulua ryhmään 'puoliso'. Riippumatta siitä keitä tai mitä me olemme ns. oikeassa elämässämme olleet, täällä me puolisot olemme ensisijaisesti puolisoita. (Kansainvälisiä opiskelijoita on noin 70, joista yksi (australialainen) on nainen, mikä tarkoittaa sitä, että puolisoista yksi on mies) Miehiämme ei ole ainakaan virallisesti rankattu sotilasarvon mukaan, joten myöskään meitä puolisoita ei käsittääkseni ole mitenkään luokiteltu arvossaan ylempiin ja alempiin. Vaikka kaikkia sotilasuralla työskenteleviä perheineen arvostetaan täällä valtavasti, vierastan silti sitä, että tulen määritellyksi puolisoni kautta. Toivottavasti en tule tottumaankaan siihen!

Luonnollisesti myös itsenäisyyspäivän konsertissa, jota olimme kuuntelemassa, osoitettiin kiitokset sodissa palvelleiden ja palvelevien puolisoille ja perheille. Perheen merkitys näkyy siinäkin että täällä varuskunnan alueella olen oikeutettu samoihin palveluihin kuin miehenikin. (Siksi sain oman military id-kortin.). Voin käydä varuskunnan kaupassa, uimassa, kuntosalilla, lääkärissä ja ihan missä vaan. Perheenjäsenenä saan myös sotilasalennuksen vaikkapa eräässä ravintolassa maanantaisin, jolloin on military Monday. Toisaalta puoliso saa arvostusta vain puolisona. Edelleen lainsäädäntö asettaa (turhia) esteitä sille, että puoliso voisi saada työpaikan toisesta osavaltiosta, jos ja kun sotilastehtävissä oleva siirretään toiseen osavaltioon. Ja näitä siirtoja voi tapahtua jopa vuoden välein.  Asiaan on nyt puuttunut myös Michelle Obama. 

Vaikka puolisona oleminen kaikkine kommervenkkeineen välillä huvittaakin, niin kyllä se lisäksi salaa myös hiukan nyppii, kun vaikkapa kuntosalille ilmoittautuessamme yritin tarjota omaa henkilökorttiani nähtäväksi ja vastaanottovirkailija ystävällisesti hymyillen totesi, ettei tarvitse kiitos. Miehen tietoihin lisätään minun tietoni ja hän vastaa allekirjoituksellaan myös minun tekemisistäni. Salilla saan sentään käydä yksin. Yksi puolisoista sattuu muuten itse olemaan omassa maassaan sotilas. Silti täällä hänkin on vain puoliso. 

Toisaalta, nyt kun olen hieman enemmän tutustunut muihin puolisoihin, olen huomannut, että vaikka me kaikki olemme osa tiettyä ryhmää, me olemme tietysti ihan omia itsejämme ja tuo puoliso määrittely ei oikeasti muuta meitä millään tavalla. Odotan innolla keskusteluja, joita tulemme vuoden mittaan käymään ja kun vielä amerikkalaiset liittyvät kurssin kokoonpanoon (ja perheet vapaa-ajan aktiviteetteihin) elokuussa, saan taas varmasti valtavasti uutta ajateltavaa ja joudun todennäköisesti myös myöntämään ennakkokäsityksiäni virheellisiksi. Siinä onkin itselleni haastetta!

Olen myös pohtinut paljon ryhmäytymistä. Kuten totesin, meitä ulkomaalaisia on kaikkiaan noin 70 opiskelijan verran, joista osa on täällä perheensä kanssa ja osa yksin. Perheet mukaanluettuna kokonaismäärä on runsaat 250 enemmän ja vähemmän innokasta maahanmuuttajaa. Jostain syystä toistaiseksi lähimmät suhteet meille pariskuntana on muodostunut norjalaisen, tanskalaisen ja hollantilaisen perheen kanssa. Tanskalaisilla ja norjalaisilla on kouluikäiset lapset mukana ja hollantilaisilla puolestaan miehen lapset ovat jääneet Hollantiin. Pohjoiseurooppalaisten ulkopuolella Intian ja Jamaikan edustajat ovat toistaiseksi olleet meille läheisimpiä. Kulttuurinen kirjo on valtaisa!

Meillä puolisoilla on mahdollisuus osallistua yhdelle kurssille lukukauden aikana paikallisessa collegessa. Sillä yritetään kiitettävästi tarjota puolisoille ja täysi-ikäisille nuorille mielekästä tekemistä ja kiinnittymistä paikalliseen yhteisöön. Kurssitarjonta on kohtalaisen laaja ja parin seuraavan viikon aikana minun pitäisikin valita kolme haluaamani ainetta, joista sitten yhtä pääsen toivottavasti opiskelemaan. Olen jo karsinut listalta pois mm elintarviketieteen, taidehistorian (edellyttää aiempia opintoja) ja kemian. Jäljelle aika monta vaihtoehtoa Rooman ja Kreikan historiasta arabian kielen alkeisiin. 

Meidän pienen vastamuodostuneen ryhmämme jäsenistä kaikki suunnittelevat opiskelevansa jotain. Norjalainen työstää muun ohella väitöskirjaansa, hollantilainen sairaanhoitaja on lupautunut tekemään kaksi päivää viikossa vapaaehtoistyötä paikallisessa punaisessa ristissä. Intialainen rouva haluaa ehdottomasti opiskella ja hän pitää muutenkin tärkeänä sitä, että naiset osallistuvat erilaisiin asioihin kodin ulkopuolella. "Minkälaisen kuvan me naiset antaisimme lapsillemme, jos vain olisimme kotona ja vastaisimme kotitöistä?" totesi hän. Ja minä kun ennakkoluuloisesti kuvittelin, että hän on miehensä uraa tukeva perinteinen kotirouva!

Mutta mistä syystä olemme tässä vaiheessa löytäneet ystäviksemme lähinnä muut (pohjois)eurooppalaiset? Pohdimme asiaa eilen illalla mieheni kanssa pitkään. Kun ensimmäisinä päivinä kukaan ei tuntenut toisiaan, ja joihinkin oli kuitenkin alettava ottaa kontaktia, tekikö alitajunta jonkun salamannopean analyysin, jonka perusteella mieheni aloitti keskustelun kahvitauolla juuri norjalaisen kanssa, tietämättä tietenkään keskustelua aloittaessaan, että kyseessä on norjalainen. Ja kun norjalainen oli jo ehtinyt tutustua tanskalaiseen, alkoi ketju näin vähitellen muodostua. 
Haemmeko tietämättämme toisista ihmisistä joitain itselle tuttuja merkkejä ja valikoimme ystävämme sitä kautta? Ainakin toistaiseksi satunnainen valikoituminen on osoittautunut erittäin onnistuneeksi! Käyn jumpassa ja salilla em. rouvien kanssa ja intialaisesta sain myös aivan loistavaa jooga-seuraa! Saimme myös kutsun kylään heidän luokseen Delhiin, kunhan tämä vuosi on ohi. Voi miten mielelläni noudattaisin kutsua!

Olemme jo osallistuneet muutamille kutsuille täällä ja tänä perjantai-iltana (Suomessa tämä on jo mennyttä aikaa...) on tiedossa kutsut aiemmin mainitun intialaisperheen luona. Tunnen pudonneeni keskelle Jane Austenin 1800-luvun englantilaista kartanokulttuuria, jossa esitetään kutsuja ja vastakutsuja käyntikorttien kera. Vain hovimestarit puuttuvat :) Tervehdimme toisiamme nimeltä mainiten, esitämme kohteliaisuuksia kodista, kysymme perheistä ja seurustelemme sivistyneesti pieniä coctail-paloja nauttien. 

Tämä on täysin erilaista elämää, jota elin Suomessa. Tietysti merkittävä ero on se, etten käy töissä, mutta olen muutenkin hypännyt johonkin sellaiseen maailmaan, josta en ole tiennyt mitään, tai jota en edes tiennyt olevan olemassa. 

Ensi viikolla koko kansainvälinen ryhmä tekee kolmipäiväisen matkan Philadelphiaan, jossa osa ohjelmasta on suunnattu erikseen puolisoille. Seuraava viikko menee samoissa merkeissä Washingtonissa, jossa miehet tutustuvat mm hallinnon kiemuroihin ja me naiset pääsemme museoon ja eläintarhaan. Toki myös meille esitellään keskeisimmät pääkaupungin paikat. Noiden matkojen aikana meillä on taas mahdollisuus tutustua toisiimme paremmin. Täytyy myöntää, että jos ja kun USA:ssa arvostetaan verkostoja ja henkilökohtaisia kontakteja, niin kyllä niiden syntymistä osataan myös tukea! 

Vajaan kuukauden kokemuksella olen jo toisaalta mielestäni sopeutunut tänne ja toisaalta joka päivä hämmästelen jotain ihmeellisyyksiä. Yritän pitää mieleni avoimena uudelle ja muistaa myös, etten hukkaa täällä itseäni. Etten ole vain puoliso.