Kulttuuri- ja muuta shokkia

Vieraaseen maahan muuttaessa kulttuuriin sopeutumisen katsotaan tapahtuvan tietyn kaavan mukaan. Olen itse kokenut sen vaihto-oppilaana 18-vuotiaana, kertonut siitä tyttärelleni, kun hän lähti vuorostaan vaihtoon ja lisäksi olen yrittänyt tuoda sitä esille niille Suomeen tulleille vaihto-oppilaille, jotka ovat meillä vuosien aikana lyhyempiä tai pidempiä aikoja viettäneet. Joten luonnollisesti kuvittelin, että asia ei koske minua enää millään tavoin. 

Mutta hupsis! Kyllä se näköjään taitaa kuitenkin olla joku universaali lainalaisuus, jolle ei mitään voi, vaikka ilmiön tunnistaakin. Ihastumisvaihe - tai lähinnä ehkä kuherruskuukausi - oli selvästi meneillään koko kesän. Osittain varmasti kyse oli myös siitä, että olin ihan oikeasti 'lomalla' eli tavallaan normaalina kesälomaturistina, jolloin on tarkoituskin kulkea silmät ymmyrkäisinä ja ihmetellä ja hieman ehkä naureskellakin kaikkea uutta. Tosin lomailu tässä tapauksessa kesti ja on kestänyt kohtalaisen pitkään..... Mutta koko kesän jaksoin ihastella säätä ja luontoa ja paikallisia nähtävyyksiä ja koko ajan oli ikään kuin ihana oppia ja kokea uusia asioita. (Okei, suihku, imuri ja kokolattioamatto ei missään vaiheessa kuulunut sinne ihastelun puolelle.) 

Kenties nyt meneillään on sen ns. shokkivaiheen ja sopeutumisen välitila. Tavallaan arki rullaa jo ihan tavallisena, löydän ruokakaupasta perustuotteet jo kohtalaisen mukavasti ja liikkuminenkin sujuu ilman suurempia vaikeuksia. Lisäksi jumpat ja opiskelu on tuottanut omanlaistaan rytmiä arkipäiviin. Toisaalta taas juuri viime viikolla intialaisen ystäväni kanssa totesimme yhteisesti, että elämä ei ole vieläkään asettunut ns normaalitilaan. Eikä välttämättä koko vuoden aikana asetukaan. Rakennamme tavallaan joka aamu päivämme ja elämämme alusta. Olen joutunut huomaamaan, että ihmisen elämä muodostuu loppujen lopuksi hyvin arkisista pienistä asioita, jotka tuovat elämään mielekkyyttä ja hallinnan tunnetta. Minun arkeni on ollut noin kaksikymmentä vuotta suunnilleen samanlainen: aamulla lapset päiväkotiin/kouluun, töihin, ruokakauppaan/ruoan valmistaminen, lapset harrastuksiin ja vielä koira lenkillle muutaman kerran päivässä. Tästä listasta puuttuu tällä hetkellä osaltani kaikki.  

Täällä hikoilen 3-5 kertaa viikossa!

Toki lähden muutamana aamuna jumppaan ja kaksi kertaa viikossa yliopistolle. Mutta esim. ruokaostosten ja ruokailun suhteen olemme edelleen totaalisen hukassa! Syömme vähän mitä sattuu ja milloin sattuu emmekä usein edes yhtä aikaa, koska päivärytmimme ovat niin erilaiset. Joka päivä on tavallaan poikkeuspäivä normaalista, vaikka sitä normaalia ei ole olemassa. Joten voin kyllä täysin yhtyä siihen näkemykseen, että yhteiset ruokailuhetket luovat ( myös lapsille!) turvallisuuden tunnetta! On ollut kuitenkin lohduttavaa huomata, että en ole tämän rutiinittomuuden kanssa yksin eli kyseessä ei ole yksilön (minun) ongelma, vaan ihan yleinen tiettyyn elämäntilanteeseen liittyvä asia. Erityisesti tässä epäselvyyden tai epävarmuuden tilanteessa olemme me, joilla ei ole lapsia hoidettavana. Lapset luonnollisesti tuovat väkisinkin oman rytminsä päiviin.

Mahdollisesti joku shokki- tai kyllästymisvaihe on siis meneillään, kun huomaan olevani välillä vähän hukassa ja ajelehtivani. Päivät eivät ole kyllä kertaakaan tuntuneet pitkille, tai sille että ei olisi mitään tekemistä. Tekemistä kyllä on. Mutta haaste ehkä tuleekin siitä, että tekeminen pitää ikään kuin keksiä joka päivä uudelleen. Tämän kokemukseni pohjalta uskon ymmärtäväni ihmisiä, jotka eivä oikein löydä paikkaansa vaikkapa työttömyyden tai (vastentahtoisen) eläköitymisen aikana. Lisäksi, vaikkakin olemme täällä vielä pitkän aikaa, takaraivossa on koko ajan tietynlainen varautuneisuus. Koska emme aiokaan jäädä tänne pysyvästi, ei minun kannata sitoutua tai perehtyä liian paljon vaikkapa kunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tavallaan sotilasympäristön tarjoamat kerhot tuovat sitä kaivattua turvaa ympäristössä, jossa kaikki muutkin ovat vain käymässä. 

Amerikka on iso maa!

Tekemistä kuitenkin on. Saimme iloksemme tyttäremme vieraaksemme kahdeksi viikoksi elo-syyskuun vaihteessa. Ja hyvinä turistioppaina järjestimme tietysti hänelle myös ohjelmaa. Teimme toissaviikonloppuna matkan Kanadan puolelle Niagaran putouksille. Ajomatkaa kertyi vajaa kuusi tuntia lounastaukoineen, joten viikonloppureissulle tuli melkoisesti kilometrejä (ja outlettejä ostoksia varten...). Tiet ovat täällä kuitenkin sen verran hyväkuntoisia, että ajaminen sinänsä on ihan mukavaa. Matkalla huomasimme myös, että siinä missä Suomessa voi ajaa pitkiä matkoja metsien keskellä, niin täällä nekin ajomatkat ovat moninkertaisia. Metsiä, kukkuloita ja jokia riitti silmänkantamattomiin! Bongasimme myös jälleen uuden eläinvaroituskyltin tien varrelta. Tähän mennessä elämäni varrella eksoottisimmat varoitukset ovat koskeneet, sammakoita, villisikoja ja koaloita. Nyt kohtasimme varoituskyltin karhuista! Yhtään karhua emme kyllä nähneet. Onneksi. 

karhuvaara (pienellä kirjoitettuna!)

Rajanylitys Kanadan puolelle sujui erittäin jouhevasti ja ilman mitään jonoja, vaikka kyseessä olikin alkusyksyn kiireisin lomaviikonloppu eli Labour-day. Olin edellisenä iltana löytänyt netistä tiedon, jonka mukaan maaliskuusta alkaen suomalaistenkin on pitänyt hakea eta-lupaa Kanadaan matkustaessaan. Meillähän ei sellaista tietenkään ollut. Onneksi lisägooglauksella selvisi, että se tarvitaan ainoastaan silloin, kun maahan saavutaan lentäen. Joten pääsimme kuin pääsimmekin Kanadaan hyvin näppärästi. Ojensimme auton ikkunasta rajamiehelle kaikkien kolmen passit, mies kysyi mitä aiomme tehdä ja kuinka kauan oleskella Kanadassa, jonka jälkeen saimme leimat passiin ja hyvän matkan toivotukset. USAan palaaminen oli astetta tarkempaa. Rajamies halusi tarkistaa auton ikkunasta keitä autossa oli ja varmisti vielä meidän sukulaissuhteemme (kysymällä) sekä osoitteemme Yhdysvalloissa. Mutta eipä tuossakaan rajajonossa kokonaisuudessaan mennyt varmaan viittäkään minuuttia. Suunnilleen puolet meidän tuttavapiiristämme täällä on jo ehtinyt tehdä matkan putouksille. Ns länsimaalaisista käytännössä kaikki ovat suunnanneet Kanadan puolelle, mutta valtaosa on joutunut tyytymään USAn puoleisiin putouksiin, koska viisumia Kanadaan ei välttämättä kovin vaivattomasti tai edullisesti saisi. 

Niagaran putoukset sijaitsevat Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla eli 
niitä voi periaatteessa katsoa kumman maan puolelta vain. Kanadan puolella on kuitenkin ns hevosenkenkäputous, joka on se näyttävämpi ja kuuluisampi ja siksi halusimme suunnata sinne. 

Itse Niagaran kaupunki oli aivan järkyttävä! Suunnilleen Kaisaniemen puiston kokoiselle alueelle oli rakennettu valtavasti hotelleja, ravintoloita, viihdekeskuksia (Ripley's, vahakabinetti, kauhutaloja yms) ja kasino ja valot välkkyivät ja musiikki soi läpi yön. Iltakymmeneltä putouksen yllä oli upea ilotulitus ja itse putous oli valaistu tiestysti myös värivaloin.

Tylsänä suomalaisena täytyy sanoa, että putoukset näyttivät huomattavasti paremmilta päivänvalossa ihan omassa luonnollisessa mahtavuudessaan. Halusimme tietysti ottaa reissusta ja putouksista kaiken irti, kun kerran sinne asti olimme menneet, ja ostimme liput putouksen taakse tehtävään kävelyyn (Journey behind the Falls) sekä elokuvaesitykseen, jossa kuvattiin putouksen synty geologisena muodostelmana. Ihan hyvä tietopaketti kokonaisuudessaan!  Putouksen taakse kallioon oli louhittu tunneli, jossa oli muutamia aukkoja suoraan putoukseen. Vettä lukuunottamatta sieltä ei mitään tietenkään nähnyt, koska vesimassa oli luonnollisestikin läpinäkymätön.

Matka takana Falls. Vettä riittää!

Pauhu ja vesiroiskeet kertoivat kyllä siitä, että vettä on ja paljon! Samaisella kävelyllä pääsi myös ihan putouksen viereen rakennetulle tasanteelle ja siinä putouksen voiman aisti kyllä ihan täydessä voimassaan. Valokuvia ei juurikaan voinut ottaa, koska vesi kasteli puhelimen (ja meidät) parissa sekunnissa. Lisäksi vesimassat aiheuttivat melkoisia tuulenpyörteitä, mikä roiskutti vettä entisestään. Vaikka olinkin käynyt putouksilla työn merkeissä kerran aikaisemminkin, oli kokemus edelleen yhtä vaikuttava! Mutta täytyy sanoa, että ihan en ymmärrä mitä on liikkunut 63-vuotiaan naisopettajan päässä vuonna 1901, kun hän päätti laskea putouksen tynnyrillä alas. Ja selvisi siitä! Ehkä opettajat saavat jännitystä tänä päivänä ihan arkielämässäänkin ilman, että tarvitsee hakea sitä muualta. 

Muuta turismia ei viime viikkoihin ole juuri sisältynyt. Olemme tosin tehneet mieheni kanssa jo alustavaa listaa niistä paikoista, joihin haluamme täällä ollessamme vielä mennä. Voi olla, että joudun ottamaan vielä yhden vapaavuoden töistä.... Helmikuulle varmistui joka tapauksessa yksi reissu ja vieläpä oikein kiinnostava sellainen! Mieheni opintoihin täällä kuuluu kahden viikon opiskelujakso joko Floridassa tai Havajilla. Tällä viikolla arvottiin lähtijät kumpaankin kohteeseen ja arpa näytti hänen osaltaan Havajia. Alustavasti on ilmoitettu, että puolisoilla/perheillä on mahdollisuus omalla kustannuksellaan osallistua tuohon reissuun, joten näyttäisi sille, että pääsen täältäkin hetkeksi talvea pakoon.

Filosofian opintoni etenevät huimaa vauhtia! En tiedä meneekö osaamiseni eteenpäin, 

mutta ainakin vauhti, millä edetään tunneilla, on haastava. Platonin Valtio käsiteltiin kahdessa oppitunnissa, Aristoteleen Nikomakoksen etiikkaan varattiin peräti vajaa tunti. Tarkoitus on, että ennen tuntia olisimme aina lukeneet käsiteltävän aihealueen, jota professori meille avaa luennolla tarkemmin ja sitten tunnin jälkeen palaisimme lukemiseen vielä uudelleen, jotta voisimme arvioida tekstiä tunnilla käsiteltyjen teemojen mukaan. Itse olen kuitenkin sen verran hidas lukija, että aika haasteelliseksi on osoittautunut jo se, että ehdin lukea vaaditut noin 50 sivua oppitunnille etukäteen. Eli jos vielä pitäisi lukea sekä aiemmin käsitelty teksti että uusi, ei minulla ainakaan kärsivällisyys - eikä aika - enää riitä. 

Ja vaikka mielestäni ihan hyvin pärjään arkikielen kanssa ja olen työssänikin joutunut lukemaan englanninkielisiä materiaalieja, olen huomannut, että on aivan eri asia lukea antiikin filosofeja (jotka ovat välillä haastavia suomeksikin!) tai keskiajan eurooppalaisia ajattelijoita, joiden kieli on sekä rakenteeltaan että sanoiltaan hyvin vanhahtavaa. Jännityksellä odotan ensimmäistä välitenttiä lokakuussa, jolloin tulee mitattua se, olenko millään tavalla kärryillä asioissa. 

Syksy on tullut tännekin jo mainosten mukana. Lehdet ovat täynnä syysvaatemainoksia, ruska-ajan huippua odotetaan innokkaasti ja kaupat ovat pullollaan Halloween koristeita. Ja niitä todella riittää!! Olen jo vähän alustavasti suunnitellut järjestäväni Halloween-juhlat. Onpahan hyvä syy hankkia pari luurankoa ja jättiläishämähäkki. 

Sään puolesta mennään edelleen ihan kesäisissä merkeissä. Illat pimenevät jo kahdeksan aikaan ja aamuisin on lämpötila ollut joinakin aamuina vain 14 astetta. Päivälämpötilat pysyttelevät edelleen kolmenkympin tienoilla, mikä on tännekin kuulema poikkeuksellisen lämmintä. Paikalliset asukkaat odottavatkin jo viileämpiä säitä, jotta he pääsisivät pihatöihin ja voisivat muutenkin ulkoilla enemmän. Minun puolestani lämpö voi jatkua vielä ihan hyvin tällaisenaan.... Huomasin juuri, että kuluneeseen kolmeen kuukauteen olen käyttänyt noin viittä eri hametta ja toppia sekä niitä yksiä shortseja, jotka mukaan otin. Aika vähällä ihminen loppupeleissä pärjää. Saa nähdä missä vaiheessa kaivan caprit tai farkut kaapista tai vedän pitkähihaisen paidan päälle. 

Viikon päästä olemme lähdössä viikonloppureissulle Kaliforniaan, jossa vuorossa on vaihto-oppilasluokkani 35-vuotistapaaminen. Kuvittelin vielä keväällä, että täältähän on näppärä piipahtaa länsirannikolle, kun kerran samassa maassa ollaan. Totuus on, että lento vaihtoineen vie noin 7 tuntia.... Mutta luokkakokouksestamme lisää seuraavassa blogissani!

Mukavaa alkusyksyä!