Nyt olemme viikon verran jo reissanneet ja vielä melkein kaksi viikkoa on edessä. Reittisuunnitelma on karkeasti ottaen Dallas (jonne lensimme), San Antonio, El Paso, Albuquerque, Santa Fe, Grand Canyon, Las Vegas ja päätepisteenä Los Angeles. Suunnitelma elää matkan varrella vähän fiiliksen mukaan, mutta Grand Canyonista emme luovu, jos ei se katoa tässä viikon sisään. Vajaan kolmen viikon reissun jälkeen olemme varmaan jo valmiita palaamaan Suomeen, omaan kotiin ja ennen kaikkea omaan keittiöön. Amerikkalainen ravintolaruoka - varsinkaan kohtalaisen matalalla budjetilla - ei ole mikään kulinaarinen nautinto aamupalasta iltapalaan joka päivä. Alun perin ajattelin kirjoitella matkablogia lähes päivittäin. Ensimmäisen kolmen päivän jälkeen huomasin sen mahdottomaksi. Iltaisin hotellilla olemme aina sen verran puhki päivän ohjelmasta, että tällaiset älylliset ponnistukset tuntuvat kovin ylitsepääsemättömiltä. Mutta jos vaikka muutaman saisin kirjoitettua, vaikka osavaltioittain.
Dallas oli pienoinen pettymys. Emme oikein saaneet mitään tuntumaa kaupunkiin. Jotenkin siitä jäi vähän persoonaton tunne. Tosin emme kierrelleet kuin keskustassa, mutta joistakin paikoista tulee heti hyvä tunne, ja Dallasista ei jäänyt käteen oikein mitään. Must kohde siellä oli tietysti J.F. Kennedy museo. En ole mikään historia- tai Kennedy-friikki, mutta täytyy myöntää, että kyseisessä museossa tuli jotenkin aika hiljainen olo. Museo on rakennettu juuri siihen kyseiseen taloon ja siihen kerrokseen, josta salamurha tehtiin. Pääsimme katsomaan samaa maisemaa, jota Lee Harvey Oswald katsoi aseensa laukaistessaan. Näimme ruksit kadulla, jossa kohtalokkaat osumat sattuivat.
Museo oli rakennettu valokuvanäyttelynä alkaen Kennedyn valinnasta ja siihen liittyvistä ristiriitaisistakin ajatuksista. Sitten kuvattiin tarkemmin sitä päivää, jolloin presidenttipari tuli Dallasiin ja sen jälkeen oli vielä osio salamurhan tutkinnalle ja erilaisille salaliittoteorioille sekä Kennedyn merkitykselle USAn ja maailman historiassa. Lisäksi museossa oli muutamia videopätkiä Kenndyn puheista, hautajaisista ja elämästä sekä uutispätkiä heti salamurhan jälkeen. Koskettava museo ja valokuvineen todella pysäyttävä.
Kuten sanottua Dallasista ei oikein muuta jäänyt käteen. Lähdimmekin ajelemaan kohti seuraavaa määränpäätämme San Antoniota. Tästäkään kohteesta emme tienneet etukäteen oikeastaan mitään, mutta olimme kuulleet, että se on viehättävä. No niinhän se olikin! Kaupungin erikoisuus ja sen ihastuttavin piirre on joki (tai kanava), jota reunustaa ns. Riverwalk. Mieleeni tuli ihan pikku-Venetsia. Kanavaa reunustivat kävelytiet, joiden varrella oli herttaisia pieniä ravintoloita. Lisäksi kaupungin sisällä sijaitsee kuuluisa Alamon linnoitus, jossa käytiin Teksasin itsenäistymisen kannalta merkittävä taistelu, ja jossa mm Davy Crockett eli ja kuoli. Opin taas uutta USAn, Meksikon ja Teksasin historiasta. Kieltämättä kaupunki oli hyvin turistinen, mutta meille se sopi oikein hyvin. Ruokaa oli saatavilla, kaikki oli kaunista ja hyvin hoidettua ja palvelu pelasi.
Ennen San Antoniota bongasimme luontokohteeksemme vanhan luolaston, joka on löydetty joskus 1960-luvulla. Osallistuimme opastetulle kierrokselle (muuten sinne ei päässytkään) ja laskeuduimme luolaan. Kyseessä oli valtava luolasto! Kävelimme välillä kapeitakin käytäviä pitkin, laskeuduimme alemmas ja aina silloin tällöin tulimme upeaan avoimeen tilaan - suorastaan saliin - jossa mahtavat tippukivipatsaat (voi olla että niiden oikea nimi on joku muu...) muodostivat erilaisia ja eri muotoisia rykelmiä. Kerrassaan upea paikka ja käymisen arvoinen reissu!
San Antoniossa istuimme ensimmäisenä päivänä lounaalla joen varren kahvilassa, kun mieheni totesi, että tosi monella ohikulkijalla näytti olevan Metallica-paita päällään. Vähän sitä naureskelimme, että onkohan kaikki vanhat amerikkalaiset wanna-be -rokkarit kokoontuneet sinne eläkepäivikseen. Huvikseni kuitenkin googlasin San Antonion tapahtumakalenterin ja niinhän siinä sitten kävi, että bändillä oli keikka siellä samana iltana stadionille, jonne oli hotelliltamme kahden kilometrin kävelymatka! Mies äkkiä nettiin Ticketmasterin sivuille ja lounaan päätteeksi meillä oli kaksi keikkalippua illaksi. En ole todellakaan mikään Metallica-fani (toisin kuin siippani) ja hetken jo mietin lähdenkö keikalle ollenkaan. Menin kuitenkin, ihan kokemuksen vuoksi. Yhteenvetona sanoisin, että ilta oli lämmin, tunnelma oli hyvä, musiikki oli liian kovalla eikä minusta fania tullut vieläkään. Mutta ilmeisesti keikka oli kuitenkin hyvä 😀
Odotimme kovin, että saisimme syödäksemme hyvää meksikolaista ruokaa, kun kerran olemme aika lailla sen syntysijoilla. Ei lykästänyt San Antoniossa. En syytä mitenkään ravintolatarjontaa. Kävimme kenties vain väärissä ravintoloissa. Lähinnä saimme eteemme halpaa mättöä, jossa ei edes ollut kunnollista makua. Mutta etsintä jatkuu edelleen.
San Antoniosta jatkoimme tiukalla ohjelmalla kohti El Pasoa, joka on rajakaupunki USAn ja Meksikon rajalla. Rio Grande kulkee keskeltä kaupunkia, jonka toinen puoli rajan tällä puolella on siis El Paso ja toisella puolella on Juarez. Kahdeksan tunnin ajomatka oli melko puuduttava. Ensimmäiset pari tuntia jaksoimme ihastella sitä, miten tyhjää kaikkialla on ja miten vuoret siintävät jossain kaukana ja tien varrella on silmänkantamattomiin vain kaktuksia, heinää ja hiekkamättäitä. Sen jälkeen siihen turtui. Amerikkalaiset ystävämme olivat hyvin ihmeissään, kun sanoimme ajavamme Teksasin poikki. 'Miksi ihmeessä?' oli yleisin reaktio 'Siellähän ei ole mitään!' No eipä ole ei. Kieltämättä olisimme hyvin voineet selvitä muutamaa tuntia lyhyemmälläkin reissulla.
Odotimme, että El Paso olisi vilkas ja eläväinen rajakaupunki, jossa kauppa käy ja väkeä suorastaan kuhisee. No ei kuhissut. Vanhassa keskustassa oli todella paljon tyhjiä liiketiloja ja jopa purkutuomion saaneita (tai ainakin sen näköisiä) taloja. Vilkkainta oli ihan rajan pinnassa, jossa oli parin korttelin alueella kauppoja, joissa myytiin kaikenlaista ns etelän roinaa. Eli t-paitoja, legginsejä, sandaaleita ym ym keskimäärin alle kympillä. Mitään ei sieltä ostettu, mutta monet teinitytöt kyllä tuntuivat tekevän paljonkin löytöjä! Kaupantekokieli oli enimmäkseen espanja. Kävelimme jonkin matkaa siltaa pitkin, jota pääsi Meksikoon, mutta emme uskaltautuneet rajan yli. Jotenkin tässä nykyisessä USA-Meksiko suhteessa emme viitsineet ottaa riskiä, että joudumme takaisin tullessamme jonottamaan immigration-jonossa.... Ja kyllähän Meksikon puolelta tuli väkeä tasaisena virtana, niin autoilla kuin kävellenkin. Tosin näimme monen menevän myös toiseen suuntaan, joten ainakaan kaikki tulijat eivät jääneet tälle puolelle 😁
El Pasossa jatkoimme edelleen hyvän meksikolaisen ruoan metsästystä. Paikallisen suosituksesta menimme epämääräiseen pubiin/tavernaan, jossa asiakkaina oli valtaosin paikallisia eläkeikäisiä miehiä oluella. Jostain syystä mieheni aiheutti ärtymystä yhdessä heistä, joka alkoi raivoisasti ja kovan metelin säestämänä heristää nyrkkiään meitä kohti huutaen jotain, josta meillä ei ollut aavistustakaan. Meidän espanjantaitomme rajoittuu lähinnä Holaan, ja Si:hin, joten ärtymyksen syy jäi hämäräksi. Henkilökunta vei miehen nopeasti ulos ja meille pahoiteltiin vuolaasti (myös omistajan pojan toimesta) tätä ikävää välikohtausta. Syytä siihen ei meille kukaan kertonut. Joka tapauksessa söimme siellä nachot, tacot ja burriton, mutta vaikka maku oli ihan ok, jäi siitäkin jotain puuttumaan. Ja tällä kertaa kyseessä ei todellakaan ollut mikään turistien makuun tehty amerikkalaistettu meksikolainen ruoka.
El Pasosta ei oikeastaan tarttunut mukaan muuta kuin miehelleni bootsit ja itselleni uudet lenkkarit. Muuten paikka vaikutti olevan aika huonossa jamassa. Tällä kertaa majoituksemme oli varsin erilainen. El Pason vieressä sijaitsee valtava varuskunta, ja kun mieheni on edelleen täkäläisen armeijan kirjoissa, olimme olimme varanneet sieltä huoneen. Varuskunta oli pienen suomalaisen kaupungin kokoinen, huone oli tilava, halpa ja siisti ja aamiainenkin ihan ok. Ainoa ongelma oli ilmastointilaite, joka työnsi aina jäätävää ilmaa viisi minuuttia jumalattomalla voimalla ja äänellä ja oli sen jälkeen taas viisi minuuttia hiljaa. Eli käytännössä valtaosan yöstä heräsin aina kun tuuletin käynnistyi ja kun tietenkään en sen toisen viiden minuutin aikana ehtinyt juurikaan nukahtaa, jäi näistä kahdesta yöstä jonkin verran univelkaa....
El Pasosta matka jatkuu aamulla uuteen osavaltioon New Mexicoon. Saa nähdä jatkuuko tyhjyys sielläkin. Toistaiseksi kuitenkin matkalaiset ovat terveinä ja hyvillä mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti