Kiire, kiire, kiire!!

Vai vielä kiireetöntä aikaa vietän täällä?! Ja katin kontit! Lukaisin tuossa läpi aiempia päivityksiäni viime kesältä asti ja useammassakin olen kehuskellut kiireettömyydellä ja jopa silkalla elämän nautiskelulla. Mikähän ihme minut on saanut sellaista kirjoittamaan?

Tuntuu, etten koskaan ole ollut niin kiireinen kuin nyt. Runsaan viikon sisällä olen ollut kahdessa konsertissa, kolmella lounaalla, yhdellä päivällisellä, yhdessä illanvietossa, yhdessä CultureClubin maaesittelyssä, yhdessä kansallispäivän juhlassa ja viidessä jumpassa. Alkaneella viikolla on toistaiseksi tiedossa kaksi lounasta, yksi illallinen, yksi maaesittely, yksi vaatteiden kotimyyntitapahtuma ja yksi kansallispäivän juhlinta sekä NHL-peli. Onneksi kahden viikon päästä lähdemme Hawajille lomalle!

Yhdelle hyvälle ystävälleni totesin, että sosiaalinen elämäni ei koskaan ole ollut niin vilkasta kuin täällä. Ja kun kerroin, että Suomessa en tapaa ystäviäni edes kuukausittain (en kehdannut sanoa, että saattaa mennä puolikin vuotta....), sain vähän hämmentyneen mutinan ja välttelevän katseen vastaukseksi. Aloin jo itsekin miettiä, että onko vika minussa, elämäntyylissäni vai suomalaisuudessa. Miksi emme tapaa toisisamme enemmän? No pienen miettimisen jälkeen asiahan on päivän selvä. Kaikki ystäväni - kuten itsekin - käyvät kokopäivätyössä. Suurin osa on elänyt vuosia lapsiperhe-elämää, mikä ei liiemmin vapaita iltoja ole mahdollistanut. Lasten kasvettua tai jo aiemminkin, myös työmme on edellyttänyt panostamista iltaisin ja jopa viikonloppuisin. Ja kun kaikki olemme olleet ja olemme samassa tilanteessa, on yhteisten hetkien löytäminen ollut välillä työn ja tuskan takana. En ehkä ole tässä asiassa objektiivinen, mutta sanoisin, että suomalaiseksi olen kohtuullisen sosiaalinen ja avoin. Mutta tämä nykyinen sosiaalisuus alkaa kyllä välillä tulla jo korvista ulos! Toisaalta, kun täältä joskus taas Suomeen palaan, voisin yrittää tavata ystäviäni hieman useammin. Täytyyhän aikaa jostain löytyä!

Aiemmista päivityksistä poimin myös ryhmäytymisen miettimisen ja aloin jälleen miettiä sitä. On se kyllä mielenkiintoinen juttu. Nuo kesällä/alkusyksystä ihan sattumanvaraisesti muodostuneet ryhmät ovatt pääsääntöisesti pitäneet kutinsa edelleen. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu, että olen ystävystynyt ihan oikeasti ja tuntuu hurjalle, ettei heitä välttämättä enää koskaan tapaa. Eurooppalaisten tai Lähi-Idän kanssa on vielä kohtuullisen helppo järjestää tapaamisia jatkossakin, mutta kun puhutaan Aasiasta tai vaikka Etelä-Amerikasta, alkaa ajan järjestäminen olla jo vähän haasteellisempaa. Tosin olemme jo sopineet intialaisen perheen kanssa, että tulemme kyläilemään toistemme luona ja kierrätämme toisiamme tutustamassa omaan maahamme. Jos Suomesta saa aika mukavan käsityksen parin viikon lomalla, niin Intiaan olisi kuulema hyvä varata muutama kuukausi..... Joten arvoisa työnantajani: tuntuva palkankorotus ja muutama palkallinen lomakuukausi vuodessa otetaan oikein mielellään vastaan!

Eri kulttuurista tulevien ihmisten tapaaminen ja vuorovaikutus jaksaa edelleen ihastuttaa. Eikä niinkään mitkään isot asiat, kuten kieli tai pukeutuminen, vaan ihan pienet, yllättävät asiat. Muutama viikko sitten peli-illassamme (oikeastaan lounaalla) pidettiin tukkimiehen kirjanpitoa taulukolla, joka kiersi henkilöltä toiselle vuorollaan. Kaikki meni ihan rutiinilla ja jokainen veti vuorollaan pystyviivoja ruutuvihkoon. Sitten tuli chileläisen vuoro pitää kirjaa. Hän piirsi viivoilla ikäänkuin ikkunan, jossa viides viiva oli poikkiviiva. Samat viisi viivaa siis kuin meidänkin versiossamme, mutta aivan erilainen tapa tehdä se. Ja vielä kummallisempaa oli, että toinen samanlaista merkintää käyttävä henkilö tuli Japanista. Miten ihmeessä muu maailma (okei, tutkimus ei ole täysin validi) käyttää yhdenlaista merkintää ja Japani ja Chile toisenlaista! Varmistimme vielä, että esimerkiksi Brasilia menee tämän meikäläisen systeemin mukaan. Kyllä on maailma kummallinen!

Toinen esimerkki on viime viikolta. Kirjoitin facebookissani, että jouluna kuollut setäni haudattiin viikonloppuna. Ja olen saanut sen jälkeen jo useita varovaisia kyselyitä siitä, miksi kuolemasta hautajaisiin on kulunut niin pitkä aika. Hmm. Miten niin pitkä aika? Ensinnäkin oli joulun ja uudenvuoden pyhät. Sitten pitää varata pappi, etsiä sopiva paikka muistotilaisuudelle, katsoa kappelin tai kirkon varaustilanne, lähettää kutsut ym ym. Kyllähän siinä se muutama viikko helposti vierähtää. Mutta monissa kulttuureissa hautajaiset hoidetaan hyvinkin nopeasti, jopa seuraavana päivänä tai viimeistään kolmantena kuolemasta. Kestääkö meillä byrokratia liian kauan vai hoituuko prosessi muualla vähän epävirallisemmin? Vaikea sanoa. Mutta tällaisia pieniä hauskoja erilaisia tapoja tulee eteen enemmän ja vähemmän säännöllisesti. On näköjään monia tapoja hoitaa asioita ja voi olla, saattaa olla mahdollista, että suomalainen tapa ei aina ole se ainoa oikea. 

Olen myös saanut selittää viime aikoina useammankin kerran, että kyllä, oikeasti pidän työstäni Suomessa ja aion palata sinne takaisin. Nyt eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin amerikkalaisille sotilaille ilmoitetaan heidän seuraavat palveluspaikkansa. Myös meistä kansainvälisistä osa tietää jo, mihin tulee seuraavaksi sijoitetuksi eli siis mihin maahan/osavaltioon vaimo seuraavaksi muuttaa kotiäidiksi. Kun sanoin, että meidän osaltamme tilanne on vielä täysin auki ja että mieheni tulevasta sijoituspaikasta riippumatta aion palata omaan työhöni, kohtasin jälleen kysyviä katseita ja sain hetken aikaa selitellä ratkaisuani. Mutta kyllä se kuulkaa niin on. Täällä elämä on oikein mukavaa, sain upean mahdollisuuden irtiottoon ja sapattivapaaseen, mutta sen verran vahvassa on meikäläisessä työidentiteetti, että ei tämä rouva taida pelkäksi kotihengettäreksi ihan helposti taipua. Vaikka vannomatta paras, jos lottovoitto osuu kohdalle, kun on noita maailman maitakin kierrettävänä. 😀

Palatakseni vielä tuohon alussa mainitsemaani kiireeseen, olen alkanut myös ymmärtää ihmisiä, jotka hautautuvat kotiin ja vaeltavat pitkin päivää sohvan ja keittiön väliä yöpaita päällä. Kun elämässä ei ole deadlineja, kun mitään ei ole ihan pakko tehdä juuri nyt, kun et ole kenellekään etkä millekään mitenkään erityisen tärkeä eikä panoksesi puuttumista välttämättä edes huomata, voi laiskuus tai mukavuus voittaa ja kiusaus jäädä vain omiin pieniin ympyröihin saattaa tuntua kovin kutsuvalle. Ehkä juuri siksi olemmekin luoneet itsellemme tuon keinotekoisen kiireen. Sen avulla olemme olemassa, etsimme paikkamme ja uskomme olevamme merkityksellisiä. Siksi lounaan pöytäkoristelua suunnitellaan useassa kokouksessa ja jokainen pienikin merkkipäivä on hyvä syy kutsua ystäviä yhteen.  

Ei pidä käsittää väärin. En halua mitenkään vähätellä ihmisiä, jotka eivät käy töissä ja joiden elämä on kutsuja, lounaita ja tapaamisia vuodesta toiseen. Ja oma tilanteeni poikkeaa monesta muusta ystävästäni siinä, että meillä ei ole täällä lapsia hoidettavana. Lapsiperheellisten arki on täällä monessa suhteessa samanlaista kuin kotimaassakin (tai edellisessä osavaltiossa). Lapset viedään kouluun, heitä kuljetetaan harrastuksiin ja kerhoihin ja kotitöissä menee huomattava osa päivästä. Sitä kuuluisaa omaa aikaa naisilla on silloin, kun lapset ovat koulussa. Ne, jotka pitävät itse kotikoulua lapsilleen, ovat tietysti vielä sidotumpia. 

En tietenkään tapaa ystäviäni pakosta, vietän aikaa heidän kanssaan siksi, että he ovat ihania ihmisiä. Mutta suomalaisena haluan myös välillä sulkea oven, olla yksin ja tehdä tai olla tekemättä jotain ihan sen mukaan mitä itse haluan. 

Talvi täällä Pennsylvaniassa on ollut säiden puolesta hyvin vaihteleva. Taitaa olla noin kolme kertaa, kun olemme saaneet tänne lumisateen. Näistä kaksi kertaa on koulujen alkua siirretty kahdella tunnilla, jotta kadut saadaan puhtaaksi. Lunta on siis kummallakin kerralla tullut kolmisen senttiä. Lumiaurat ja suolausautot ovat valloittaneet kadut ja hyvällä tuurilla kadut on saatu suolattua hieman ennen kuin lumet ovat jo muualtakin sulaneet. Perinteiseltä talvimasennukselta olen säästynyt ensimmäistä kertaa vuosiin jos ei jopa vuosikymmeniin! 

Vaikka illat pahimmillaan olivatkin pimeitä ja viiden jälkeen, olivat aamut kuitenkin koko ajan valoisia. Jossain vaiheessa kevään aikana Suomi ohittaa päivän pituudessa meidät täällä, mutta lämpötilassa pysymme sentään edellä! Toistaiseksi pakkaspäiviä on ollut muutamia. Yleensä silloinkaan pakkasta ei ole enää iltapäivällä, jolloin aurinko on lämmittänyt niin, että ollaan päästy suomalaisittain keväisiin lukemiin. Parhaimmillaan lämpöä riittää reilusti yli kymmenen astetta ja auringossa reilusti enemmänkin! Kevään tuntua tuo vielä lintujen viserrys ja se jollain lailla erikoinen pehmeys ilmassa, joka lupaa kevättä ja heräävää luontoa. 

Sitä oikeaa kevättä odotellessa!