Kulttuurinen sekamelska ja rikkaus

Heti alkuun selvennys iltapäivälehtien tyyliin: artikkelin kuvat eivät moneltakaan osin liity millään tavalla itse tekstiin. Kuvat ovat satoa lähinnä viime viikolta ihan yleisesti, jotta mukaan saatiin edes vähän kuvitusta pitkän tekstin joukkoon. 

Olen nyt käynyt englannin keskusteluryhmässä kaksi viikkoa. Testin perusteella meidät jaettiin aikoinaan tasoryhmiin ja minun ryhmässäni meitä on kaksikymmentä ihastuttavaa rouvaa! Ja yhdeksäntoista eri maata edustettuna (Brasiliasta tulee kaksi) ja lähes yhtä monta kieltä. Espanjaa äidinkielenään puhuvia on muutamia, albaniaa puhuu kaksi ja muut - kuten minä - edustavat omaa kieltään ja kulttuuriaan ihan yksin ja ansiokkaasti. 

Se, mikä tekee ryhmästämme niin ihanan ja hämmästyttävän, on erilaiset taustamme ja mitä sieltä tuomme mukanamme. Jos muutaman kerran olenkin saanut tuntea hienoista ylpeyttä (vielä olemassaolevasta) hyvinvointivaltiostamme, jota opettajamme lisäksi muutamat kurssilaiset ihastelevat silmät ymmyrkäisinä, niin monessa suhteessa olen kyllä joutunut tunnustamaan meidän kulttuurimme ja historiamme kapeuden. Lisäksi olen joutunut häpeäkseni huomaamaan, että oma tietämykseni vaikkapa suomalaisesta kansanperinteestä on lähes nolla. Joko mummoni eivät olleet kovin tarinoivaa sorttia tai sitten en vain ole koskaan malttanut kuunnella. 

Kulttuurinen kirjo aiheuttaa välillä hauskoja ja hämmentäviäkin tilanteita. Kun tehtävämme oli vuorollaan kertoa joitakin taikauskoon tai uskomuksiin liittyviä myyttejä ja tarinoita, kerroin reippaasti meidän juhannustaioistamme. Niistä, joissa neito kerää juhannusyönä seitsemän kukkaa, juoksee alasti saunan ympäri ja näkee tulevan puolisonsa kuvan unessa. Simppeli ja hauska tarina, kunhan olin ensin kertonut mikä on juhannus, mikä on sauna ja sen merkitys ja rauhoittanut kuulijoita, ettei kukaan tietysti oikeasti juokse ilkosillaan missään! 

Maailma on täynnä rikkaita tarinoita! Ja vaikka meidän perheessämme on lapsille luettu aina - siis ihan AINA - kirjoja, niin en ole kyllä heille mitään suusta suuhun kulkevia perinnejuttuja osannut kertoa. Lisäksi, kun kävimme ryhmässämme läpi erilaisia maailmalla yleisesti tunnettuja (lasten) tarinoita, jouduin toteamaan taas meikäläisen sivistyksen ohuuden. Yritin epätoivoisena kaivella mieleni sopukoista, joitakin eläintarinoita (kaikki kulttuurit ovat niitä täynnä valisti opettajamme), mutta mieleeni ei tullut mitään. Joitakin aihioita kilpikonnan ja jäniksen kilpajuoksusta tai karhun ja ketun kalastuksesta (?) yritin tapailla, mutta onnettomalla lopputuloksella. Kun pienryhmäni muut jäsenet Albaniasta, Espanjasta, Chilestä ja Brasiliasta muistivat ainakin Aisopoksen eläinsadut, tunsin minäkin heti kirjoittajan, vaikkakaan en muistanut suoralta kädeltä yhtään satua. Jouduin kuitenkin häpeäkseni nostamaan kädet pystyyn de La Fontainen kanssa. En tunnistanut edes nimeä. Ja kun sitten minua yritettiin rohkaista sillä, että tokihan me olemme niitä koulun keskiajan kirjallisuden tunnilla lukeneet, oli häpeäni entistä syvempi. Millä keskiajan kirjallisuuden tunnilla? Kyllähän meillä äidinkieltä opetetaan ja siinä sivussa jollain tasolla kirjallisuuttakin. Ja ainakin molemmat lapseni ovat kahlanneet enemmän tai vähemmän läpi Kalevalan ja Tuntemattoman sotilaan. Mutta ovatko he kuulleet Homeroksesta? Tai edellä mainitsemastani Aisopoksesta? Käydäänkö kouluissa läpi maailmankirjallisuutta? Opetetaanko meille antiikin tai keskiajan taiteita? Jos esim. Heli tai Salla teillä on tästä tietoa, niin otan mielelläni tietoa vastaan! Yritin kyllä kertoa, että meillä kulttuureista ja taiteista kerrotaan muiden oppiaineiden yhteydessä, mutta jotenkin jäi sellainen tunne, että tiedollinen painotus kouluissamme on jättänyt aukon yleissivistävien aineiden kohdalle. Toivottavasti olen väärässä!

Kulttuurierot olivat myös hauskasti näkyvissä, kun toisessa pienryhmässä keskustelimme siitä, miten (upseeri)miehen ammatti vaikuttaa vaimon työssäkäyntiin ja koko perheen elämään. Noin puolet koko kielikurssistamme ovat muuttaneet jatkuvasti miehen työn mukana eri puolille maataan ja maapalloa. Osalla oma maa on niin pieni, että tarvetta perheen muutolle ei ole ollut, koska mistä tahansa pääsee suunnilleen tunnissa kotiin. 

Muuttamisella on luonnollisesti iso merkitys myös sille, kuinka paljon puoliso voi osallistua työelämään. Aiheen pohjaksi luimme artikkelin siitä, miten Yhdysvalloissa 90 % sotilasperheiden puolisoista on joko työttöminä tai alityöllistettyinä. Kun muuttaminen tapahtuu parin vuoden välein, ei työntekijä ole kovin haluttua kauraa markkinoilla. Toisaalta lasten sopeuttamisessa aina parin vuoden välein uuteen ympäristöön on myös tekemistä! Siitä päästiinkin jouhevasti keskustelemaan siitä, miten kukin on ongelman ryhmässämme ratkaissut. Ryhmämme bangladeshilainen ei ole koskaan käynyt työssä kodin  ulkopuolella. Hän on onnellinen hoitaessaan perhettään ja koko perhe on yleensä muuttanut miehen työn mukana. Armenialainen ja libanonilainen puolestaan eivät ole muuttaneet, koska maan koko mahdollistaa miehen asumisen kotona koko ajan tai vähintäänkin viikonloppuisin. Sama tilannehan on ollut omassa perheessäni. Meillä mies muuttaa ja perhe on pysynyt aloillaan. 

Hieman jännittynyt keskustelusta tuli siinä vaiheessa, kun pohdittiin, miten haastava tilanne on parisuhteen kannalta ja että USAssa ja Suomessa upseeriperheiden avioerot ovat yleisempiä kuin muissa ammateissa. Jaa, että miten muissa maissa? Seurasi vaivautunutta kiemurtelua. Bangladeshissa ei erota. Armeniassa hyvin hyvin harvoin, eikä se Libanonissakaan kovin hyväksyttyä ole. Meikäläinen oli taas pikkuryhmämme ainoa vähän moraaliton. Monen opiskeluryhmämme naisen avioliitto on enemmän tai vähemmän järjestetty (tapasimme, kun perheemme sopivat siitä, sovimme asiasta kirkon tapaamisessa, perheeme/sukumme ovat tunteneet pitkään...) ja kun avioon on menty, siinä pysytään. Hollantilaisen ystäväni kanssa edustamme ainoina Pohjois-Eurooppaa ja välillä tuntuu että tulemme täysin eri maailmasta kuin muut. Eikä siis aina suinkaan paremmasta maailmasta!

Loppuun vielä pläjäys amerikkalaista kulttuuria. Viime viikonloppuna saimme ilon toimia turistioppaina Suomesta saapuneelle kollegalleni (kiitos vielä kerran vierailusta Reetta!) ja perusopettavaisten kohteiden lisäksi kävimme mm. maatalousnäyttelyssä. 

Näimme 4H-kerholaisten kasvattamia kanoja ja kaneja, traktoriparaatin, huutokaupattavia lehmiä ja tietysti lähiseutujen asukkaiden tuomia (maatalous)tuotteita, jotka arvosteltiin kuten Mummo Ankan tarinoissa ikään! Sarjoja oli erikseen senioreille ja lapsille eri ikä-ryhmissä. Erityisesti ihastelimme 4-vuotiaiden lego-sarjan voittanutta robottia (?). 

Palkinnon ja silkkinauhan olivar saaneet paras valkosipuli, paras suklaakeksi, suurin kurpitsa, kaunein tilkkutäkki ym ym. Ylpeänä mainitsen, että parhaan sipulin oli voittanut koirankasvattajaystämme. Hänen lehtikaalinsa oli kuulema saanut toisen palkinnon, mutta se meiltä jäi valitettavasti huomioimatta. Näyttelyssä kulki teinipoikia buutsit jalassa ja flanellipaita päällä heinänkortta pureskellen. Aivan ihastuttavaa! Ensi viikolla on toisessa kylässä persikkafestarit ja näitä erilaisia tapahtumia on nyt tulossa viikoittain kun vietetään parhainta sadonkorjuuaikaa. Innolla odotan.

Perjantaina vietettiin Army War Collegen virallisia avajaisia paraateineen ja soittoesityksineen. Voin vain kuvitella, miten hikisiä olivat esiintyjät, kun me katsojatkin hikoilimme shortseissa aivan solkenaan!

 Lämpötila on viimeisen viikon ollut kuin huonosti lämmitetyssä saunassa: yötäpäivää 30-40 astetta ja kosteusprosentti 75-100 eli ilman kosteus on ihan uskomaton! Iholle tämä varmasti tekee hyvää, mutta vastaavasti hiusten muotoileminen onnistuu kuin Don Quijoten taistelut konsaan.  Sää on poikkeuksellinen hiostava jopa tänne. Iltapäivän ukkoset tuovat hetkellisen sateen, mutta lämpötilaan niillä ei ole mitään vaikutusta.  Virallisten avajaisten jälkeen oli vuorossa hieman epävirallisempi osuus, jossa opiskelijoiden tehtävänä oli ryhmässä rakentaa laatikkopahvista ja ilmastointiteipistä kahden soudettava vene, joka oli onnistuttava kuljettamaan uppoamatta uima-altaan päästä päähän.

Tyylejä oli moninaisia ja lopputuloksista päätellen kovin moni opiskelija ei taida edustaa laivastoa. Ainakaan toivottavasti!

Koulu on kohta alkamassa myös minulla. Kävin viime viikolla hakemassa henkilökortin Dickinsonin yliopistoon, jossa ensimmäiset luennot alkavat elokuun viimeisellä viikolla. 

Koiria kävimme tapaamassa tänään aamupäivällä yhdessä liettualaisen perheen kanssa. Pennut ovat nyt kuusiviikkoisia ja juuri sellaisia kuin pennut siinä iässä ovat! Lataan facebookiin niistä myös muutaman videon, koska blogiin en onnistunut niitä lataamaan. Pennut viettävät päivistään ison osan autotalliin rakennetussa aitauksessa, jossa ilmastoinnista on huolehdittu oikein hyvin. Leluja ja muita virikkeitä on valtavasti ja kasvattaja on alusta asti ehdollistanut koiria tiettyihin ääniin. Veimme pennut ulos nurmikolle, jossa ihmeteltävää ja maisteltavaa riitti taas valtavasti! Runsaan puolen tunnin ulkoilu ja helle riittikin väsyttämään pennut niin, että ne nukahtivat käytännössä saman tien omaan viilennettyyn aitaukseensa päästyään. Uskomatonta, että kahden viikon kuluttua nämä karvapallerot siirtyvät uusiin koteihinsa valmistautumaan avustajakoiran elämään. Keskimäärin puolet koirista kuulema lopulta päätyy avustajakoiraksi. Työ on sen verran vaativaa, että kaikista ei vain ole siihen. Lopuista tulee tietysti ihastuttavia seurakoiria!