Välitilinpäätös

SE ON KOHTA TÄÄLLÄ!

On aika katsoa hetki taaksepäin. Lähes puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogitekstini ja silloin oli enää aikaa noin viikko ennen muuttoa tänne. Olimme kolme kuukautta aikaisemmin muuttaneet uuteen kotiimme ja takana oli niin kodin järjestelyjä kuin valmistautumista jälleen toisenlaiseen elämänvaiheeseen. Surullisinta oli rakkaasta koirastamme luopuminen, josta en ole oikein vieläkään päässyt yli. Edelleen kyyneleet nousevat silmiin, kun muistelen yhteisiä lähes viittätoista vuotta. Terveiset pilven reunalle Sissi!

Olen ollut käymättä töissä jo noin 9 kuukautta. Mielestäni olen aina ollut kohtalaisen työorientoitunut ja viihtynyt oikeastaan kaikissa työpaikoissa, joissa olen ollut. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän, mutta kaikista olen jotain oppinut. Viimeisin (tai pitäisikö sanoa nykyinen!) työpaikkani on ollut sama jo kaksikymmentä vuotta lukuunottamatta yhtä vuoden sivuhyppyä. Joka sekin oli oikein hyvä! Erityisesti kiitän siltä ajalta mukaan tarttuneita ihania ystäviä!! Mutta nyt siis olen ollut ns tekemättä mitään pisimmän ajan, mitä koskaan aiemmin. Miten on sujunut? Oikein hyvin kiitos kysymästä. Eniten nautin kiireettömyydestä. Voin käyttää aamupalaan aikaa ihan niin paljon kuin haluan. Voin aikatauluttaa päiväni lähes vapaasti. Jos en halua tehdä mitään, sitten en tee. Jos haluan olla sosiaalinen, tekemistä erilaisissa kerhoissa ja ryhmissä riittää valtavasti. Oikeastaan ainoat ns pakolliset kalenterimerkinnät ovat kolme kertaa viikossa jumppa (josta siitäkin olen lipsunut, jos on joku muu tekeminen tuntunut mukavammalle) ja kaksi kertaa viikossa luento Collegessa. Käytännössä siis joka päivä on yksi kalenterijuttu, mutta jättäähän se vielä työpäivämittakaavassakin noin 5 tuntia tyhjää aikaa jokaiselle päivälle iltojen lisäksi. Eikä sekään aika silti ole tyhjää! 

Opiskelu on vienyt yllättävän paljon aikaa. Kurssini on poliittinen filosofia, ja se on enimmäkseen lukemista, lukemista ja lukemista. Moni muu opiskeleva ystäväni on joutunut kirjoittamaan esseitä, mutta meidät professori on armahtanut. Lukeminen vieraalla kielellä (ja vanhalla vieraalla kielellä!) vaikeista aiheista on haastavaa ja aikaavievää. Toisaalta olen huomannut, että se myös tuottaa tulosta (pieni vinkki rakas opiskeleva tyttäreni...). Meillä on toistaiseksi ollut kaksi koetta, joista molemmista olen saanut arvosanaksi A-, joka siis on oikein erinomainen. Vaan mistä himputista se miinus siihen on molemmilla kerroilla tullut! Ja kun ensimmäisessä kokeessa lähes kolmasosa luokasta reputti ja vain muutama sai A:n, niin saan toki olla itseeni tyytyväinen. Tosin siitähän tuli aivan hirveät paineet ennen joulua olevaan loppukokeeseen!

Nyt olisi aika myös ilmoittautua kevään kursseille. En aio itse ottaa enää uutta kurssia ja kun olen keskustellut muiden opiskelevien rouvien kanssa, niin ilmeisesti vain yksi heistä suunnittelee jatkavansa. Ja hänkin opiskelee valokuvausta. Opiskelu on nyt nähty ja keväällä aion käyttää aikani vielä vapaammin. Tavata vielä enemmän ystäviä, osallistua vielä enemmän retkille ja askarteluhetkiin ja nauttia kevään tulosta ja viimeisistä vapaista viikoista ja kuukausista. 

en ihan mahtunut puun taakse :)

Vajaat puoli vuotta takana ja edelleen tunnen olevani vieraassa maassa ja kulttuurissa. Erityisesti huomaan, miten suuri on kielen merkitys sopeutumisessa. Toki osaan englantia pärjätäkseni normaalissa elämässä, mutta miten sitä voikaan tuskaantua, kun ei vaikka saa päähänsä mikä on ristikko (siis se kalteri ) englanniksi. Tai kun luen tuota edellä mainittua filosofiaa ja edes sanakirja ei osaa kääntää vanhaa keskiajan englannin sanaa suomeksi. Filosofian tunnilla minulla olisi välillä paljonkin sanottavaa, mutta kovin tuskallista on yritää perustella vaikkapa ulkomaankaupan verotuksen etuja tai haittoja, kun ei niistä ole muotoutunut välttämättä kovin selkeää kuvaa millään kielellä..... Olen ehkä tullut myös kriittisemmäksi omaa kielitaitoani (ja lausumista) kohtaan sitä mukaan, mitä kauemmin olen ollut täällä ja mitä enemmän huomaan, että aksenttini poikkeaa muista. Se tuottaa tietynlaisen pysyvän vieraantumisen tunteen. 

Kaukaa näkee lähelle paremmin. Täällä olen oppinut olemaan ylpeä Suomesta ja suomalaisista asioista, joihin en ole aiemmin juurikaan kiinnittänyt huomiota. Esimerkiksi suomalainen koulujärjestelmä on aivan erinomainen! Hämmästyksekseni amerikkalaisessa tuttavapiirissäni on todella monta äitiä, jotka antavat kotiopetusta lapsilleen. Osittain se johtuu siitä, että lapset eivät joutuisi muutaman vuoden välein vaihtamaan koulua. Mutta valtaosalla syynä on se, että he eivät halua lastensa oppivan niitä arvoja, joita koulussa opetetaan. Yleensä taustalla on vahva oma uskonto. Kotiopetuksessa olevien lasten oppimista seurataan säännöllisesti ja he tapaavat virallisia opettajia myös muutenkin kuin tasokokeiden merkeissä eli lapset eivät elä mitenkään eristäytynttä elämää. Mutta hämmästyttävää on se, miten suuri osa täällä ihan oikeasti kannattaa kotiopetusta. Ja kotiopetuksessa olevien lasten määrä on jatkuvasti kasvussa. Täkäläiseen terveydenhuoltojärjestelmään en vieläkään ole perehtynyt. Se tuntuu aivan tolkuttoman sekavalta kaikkine ehtoineen ja rajoituksineen. Meillä Suomessa on toki omat byrokraattiset ja poliittiset ongelmamme, mutta edelleen sanoisin, että suomalaista yhteiskuntaa kaikkine puutteineenkin on syytä arvostaa! Meillä on turvallista ja puhdasta. Meillä pidetään kaikista huolta eikä ketään jätetään oman onnensa nojaan. 

Saimme opetusta Kiitospäivän historiasta

Toisaalta voisin tuoda täältä paljon asioita Suomeen. Kääntöpuolena yhteiskunnan kantamalle vastuulle on se, että yhteiskunnalle myös jätetään vastuu. Täällä harrastetaan todella paljon hyväntekeväisyyttä. Erilaisia keräyksiä järjestetään jatkuvasti, lähes kaikki tekevät vapaaehtoistyötä jossain järjestössä. Jopa mieheni koulu eli kaikki opiskelijat sieltä menevät joulukuussa johonkin paikalliseen vanhainkotiin muutamaksi tunniksi seurustelemaan vanhusten kanssa. Suomessa on toki paljonkin aktiivisia vapaaehtoistoimijoita, mutta liian usein ajatellaan, että se kuuluisa joku muu hoitaa asiat. 

Toivoisin myös Suomeen enemmän amerikkalaista avoimuutta. (Juu voi kuulostaa hassulle näiden presidentinvaalien jälkeen). Ihmiset voivat olla omia itseään ja jokainen saa toteuttaa itseään tavallaan. Täällä uskalletaan myös hullutella ja olla lapsellisia ja laittaa itsensä alttiiksi. Ketään ei arvostella omituisesta pukeutumisesta tai liian kirkkaista jouluvaloista. Ihmisiä kannustetaan ottamaan riskejä ja olemaan luovia. Ihan lapsesta asti. Suomessa lapsia on aina kasvatettu olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Täällä lapsia tuetaan mitä tahansa he yrittävätkin. Uskon, että sillä on suuri vaikutus myös siihen, minkälainen ns kansanluonne kussakin maassa on. Ja pinnallisuus on välillä ihan hyvä asia! Ei kukaan jaksa elämää, jossa aina pitää puhua pelkästään vakavia asioita.

baari-ilta

Suomessa ollaan myös kovin suvaitsemattomia. Mitään ei hyväksytä, mikä ei sovi itselle on kyse sitten lapsista ravintolassa, päihdeasuntolasta naapurissa tai liian äänekkäästä naapurista. Jokainen saa toki itse viedä oman lapsensa ravintolaan, kannattaa asuntolaa naapurikaupunkiin ja pitää itse juhlia ihan niin paljon kuin haluaa. Mutta muut toimivat aina väärin. Jos joku ei tykkää talvesta ja pakkasista, niin hänen pitää muuttaa etelään eikä valittaa. Jos alakerran ravintola valvottaa aamuneljään, niin valittaja muuttakoon maalle. Meillä ei osata keskustella. Eri mieltä oleminen on sama asia, kuin olla väärässä. Tämä sama ilmiö näkyy niin arkipäivän elämässä kuin politiikassakin. Aina on olemassa vain yksi totuus ja sen nimeen on kaikkien vannottava. Olemmeko siis kuitenkin vielä hieman liian metsäläisiä? 

Mielenkiinnolla odotan tapahtuuko Yhdysvalloissa mitään ilmapiirin muutosta, kun uusi presidentti astuu virkaansa tammikuussa. Veikkaan, että ei ainakaan heti. Se muutos, mikä täällä on tapahtunut, jo itsessään aiheutti tuoreen presidentin valinnan. Silmiinpistävää täällä on joka paikassa ollut erittäin avoin ja lämmin suhtautuminen meihin muualta tulleisiin. Meiltä kysellään taustoja, kokemuksia ja toivotaan että viihdymme hyvin. En usko, että tavallinen amerikkalainen ihan heti muuttuu toisenlaiseksi. Siinä missä täällä uusi tulija on myös uusi mahdollisuus, on se Suomessa uusi uhka. 

Pennsylvaniaan on tullut syksy. Tai oikeastaan talvi. T-paitakaudesta siirryttiin suoraan kevyttoppatakkiin ja avokkaista talvinilkkureihin. Viimeiset pari päivää lämpötila on ollut vain pari astetta plussan puolella ja myrskytuuli on ollut todella kova! Jännityksellä olemme seuranneet, miten muovitalomme tämän puhurin kestää. Suljimme jo muutaman tuulenpuoleisen huoneen väliovet, jotta muut huoneet pysyisivät lämpimämpinä. Siksi nyt onkin aivan loistava hetki lähteä muutamaksi päiväksi etelän lämpöön. Kun meillä molemmilla on sopivasti lomaa kiitospäivän ympärillä, päätimme lähteä Floridaan tapaamaan mieheni opiskelukaveria ja nauttimaan jonkun aikaa taas kesäisistä päivistä. Matka ajoittuu sopivasti Black Fridayn aikaan, joten jännityksellä odotamme tarttuuko matkalta mitään mukaan. Emme kyllä aio mennä Walmartin jonoon aamuneljältä.....

Näin kiitospäivän kynnyksellä on kenties syytä miettiä myös omaan elämään liittyviä kiitoksen aiheita ja toiveita. Henkilökohtaisen elämän tasolla toivon, että jäljellä olevalla ajalla täällä on minulle vielä paljon annettavaa. Toivon, että ystävyyssuhteet syvenevät, kokemuksia karttuu ja ymmärrykseni amerikkalaisuutta kohtaan kasvaa. Toivon myös, että arvostan jatkossakin Suomea, mutta osaan myös arvioida sitä kriittisesti ja toimia rakentavasti maani parhaaksi. Olen kiitollinen mahdollisuudesta viettää vuosi täällä ihan uudenlaisissa ympyröissä elämää ihmetellen. Ja ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, mitä maani, perheeni ja ystäväni ovat minulle antaneet. Kiitos että olette olemassa.